God, joka tähän asti oli raivonnut ja kiroillut kuin pahin korpraali, rauhoittui ja pudisti alakuloisena päätään. "Luuletteko todellakin niin?" kysyi hän. "Luuletteko, että se on välttämätöntä?"
"Ehdottomasti. Toistaiseksi riippuu meidän kohtalomme teidän 'kauniista, valkoisista sääristänne' ja 'välkkyvästä silmästänne'… Kiittäkää onneanne, että saitte pitää edes saappaanne. Sitä paitsi ei ole laisinkaan liian kylmä käydä housuitta."
God ymmärsi nyt kaikesta, että oli turha potkia tutkainta vastaan.
Hän huokasi raskaasti eikä sanonut enää mitään.
Mutta monta monituista päivää kului, ennenkuin hän tottui uuteen pukuunsa.
KAHDEKSAS LUKU.
Kukualaisten maassa.
Me läksimme nyt kulkemaan kohti kuninkaan kaupunkia. Koko iltapuolen astuimme eteenpäin suurta maantietä pitkin, joka kaiken aikaa kulki luoteissuuntaan. Infadus ja Skragga kävelivät rinnallamme, mutta heidän seuralaisensa astuivat noin sata askelta edellämme.
"Kuuleppas, Infadus", kysyin minä hetken aikaa kuljettuamme, "kuka on rakentanut tämän tien?"
"Se rakennettiin monta, monta vuotta sitten — — kuinka ja milloin, sitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä edes Gagul, viisas vaimo, joka on elänyt monta miespolvea. Nyt ei kukaan voi enää rakentaa sellaisia teitä, mutta kuningas ei anna sen kasvaa ruohoa."
"Ja kuka on laatinut kuvapiirrokset kallioon, jonka kautta kuljimme?"