"Kädet, jotka rakensivat tien, tekivät myös ihmeelliset kuvat", arveli Infadus. "Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt."
"Koska tuli kukualaisten kansa tähän maahan?"
Vanhus vastasi: "Valtiaani. Myrskytuulen lailla hyökkäsi kansamme näille lakeuksille tuhatta, kymmenentuhatta kertaa tuhatta kuunkierrosta sitten. Se vaelsi tänne suurista maista, jotka sijaitsevat tuolla kaukana, kaukana", ja Infadus viittasi pohjoiseen. "He eivät päässeet kauemmaksi kuin tänne, kertoo tarina, ja niin sanoo myös viisas Gagul, sillä valtavat vuoret sulkivat heiltä tien. Mutta olihan täälläkin hyvä olla, ja niin he asettuivat tähän maahan ja lisääntyivät ja tulivat mahtaviksi. Nyt olemme lukuisat kuin hieta erämaassa, kun kuningas Twala nyt kutsuu sotaväkensä kokoon, kohoavat heidän höyhentöyhtönsä yli tasangon, niin pitkälle kuin silmä kantaa."
"Mutta ketä vastaan soturit taistelevat, kun maa on vuorten ympäröimä?"
"Ei joka puolelta, ei tuolla", selitti Infadus viitaten pohjoiseen. "Siellä maa on avoin, ja sitä tietä hyökkäävät viholliset tuon tuostakin päällemme tuntemattomasta maasta. Mutta nyt on kolmas osa ihmisikää kulunut siitä, kun viimeksi oli sota. Silloin kaatui monta tuhatta kukualaista, mutta me kukistimme ne, jotka tahtoivat hävittää meidät. Sen jälkeen emme ole taistelleet vieraita kansoja vastaan, mutta sisällistä sotaa olemme käyneet, toinen jalopeura otteli toisen kanssa."
"Mistä se johtui?" kysyin minä.
"Valtiaani, kuninkaalla, velipuolellani, oli veli, kaksoisveli. Meidän tapamme ei salli, oi valtias, kaksoisten elää, heikomman täytyy aina kuolla. Mutta kuninkaan äiti kätki heikomman lapsen, koska hänen sydämensä sääli sitä. Tämä lapsi on Twala, kuningas. Minä olen hänen nuorempi veljensä, toisen vaimon poika."
"Entä sitten?"
"Kafa, isämme kuoli, kun me tulimme miehiksi, ja veljeni Imotu tuli kuninkaaksi hänen jälkeensä. Hän hallitsi maata jonkun aikaa ja hänellä oli poika, nimeltä Ignosi (Salama), jonka äiti oli kuninkaan lempivaimo. Kun poika oli kolmen vuoden vanha, tapahtui että heti kauhean sodan jälkeen tuli nälänhätä maahan. Koko kansa näki nälkää ja kuten nälkääntynyt leijona haki se jotain, jonka olisi voinut repiä palasiksi. Silloin julisti Gagul, viisas, hirvittävä vaimo, joka ei koskaan kuole, kansalle:
"'Kuningas Imotu ei ole oikea kuningas.'