"Kuningas Imotu makasi siihen aikaan sairaana majassaan. Hän oli haavoittunut sodassa eikä voinut liikahtaa paikaltaan.
"Silloin Gagul astui erääseen majaan ja talutti ulos Twalan, velipuoleni ja kuninkaan kaksoisveljen, jota hän oli syntymästä asti salannut rotkoissa ja vuorenonkaloissa. Hän repäisi vaatteen hänen lanteiltaan ja näytti kansalle kuninkaanmerkin — pyhän käärmeen, joka oli piirretty hänen vyötäisiinsä. Sellainen merkki annetaan aina kuninkaan vanhimmalle pojalle, heti kun hän on syntynyt. Ja Gagul huusi kaikuvalla äänellä: 'Katsokaa! Tässä on kuninkaanne, jonka henkeä olen suojellut tähän päivään asti.' Ja kansa, jonka ymmärrys kärsimyksistä oli mennyt sekaisin ja jonka nälkä oli saattanut raivoon, uskoi Gagulin sanoja ja ulvoi: 'Kuningas! Kuningas!' Mutta minä tiesin, että Gagul valehteli. Imotu oli vanhin. Juuri kun kansa huusi ja melusi, astui sairas kuningas Imotu hoiperrellen majastaan vaimonsa ja pikku Ignosin seurassa. 'Mitä tämä melu tietää?' kysyi kuningas Imotu. Ja miksi huudatte: kuningas, kuningas?'
"Ei kukaan vastannut. Äkkiä hyökkäsi Twala, hänen kaksoisveljensä, hänen päällensä, tarttui häntä hiuksiin ja iski veitsensä hänen sydämeensä. Ja huikentelevainen kansa, joka aina kumartaa nousevaa aurinkoa, puhkesi riemuhuutoihin. 'Twala on kuninkaamme!' kirkuivat he. 'Nyt sen tiedämme, että Twala on kuninkaamme'."
"Ja mihin joutuivat Imotun vaimo ja hänen pieni poikansa. Surmasiko
Twala heidätkin?"
"Ei, valtias", vastasi Infadus. "Kun vaimo näki, että hänen isäntänsä oli kuollut, tempasi hän pojan syliinsä ja pakeni. Muutaman päivän perästä hän hyvin nälkäisenä saapui erääseen syrjäkylään ja pyysi jotain syödäkseen. Mutta ihmiset vihaavat aina onnettomia, ei kukaan antanut hänelle maitoa eikä ruokaa. Mutta yöllä pimeässä hiipi pieni tyttö, jonka kävi sääliksi pikku poikaparkaa, hänen luokseen vieden hänelle vähän ruokaa. Samana yönä matkasi vaimo poikineen vuoria kohti. Sen jälkeen ei kukaan ole nähnyt häntä eikä Ignosia, hänen poikaansa — he ovat kai molemmat kuolleet."
"Mutta jos poika nyt ei olisikaan kuollut, Infadus, silloin hän kai olisi kukualaisten laillinen kuningas, vai kuinka?"
"Olisi kylläkin, valtiaani, pyhä käärme kiertää hänen lanteitaan. Mutta", jatkoi hän, päätään pudistaen, "hän on varmaan jo kauan sitten kuollut."
Kaukana näköpiirin luona huomasimme nyt ryhmän majoja, joita ympäröi korkea paalutus ja syvä kaivanto. Infadus viittasi näihin rakennuksiin. "Katso tuonne, valtiaani", sanoi hän. "Siinä on kraali, jossa murhatun kuninkaan vaimo ja poika viimeksi nähtiin.
"Siellä me nukumme tänä yönä, jos nimittäin", lisäsi hän epäröiden ja kasvonsa olivat kuin suuri kysymysmerkki: "Nukkuvatko valtiaani maan päällä oleskellessaan?"
"Kyllä, ystäväni Infadus, kun olemme kukualaisten maassa, elämme kuten kukualaisetkin", vastasin minä majesteetillisesti. Tämän sanottuani käännyin äkkiä puhutellakseni Godia, joka unisena tallusteli takanani ja näytti hyvin happamelta, hänellä oli täysi työ pidellä paidanliepeitään, joita iltatuuli tuon tuostakin liehautti ylös. Godin rinnalla kulki Umbopa. Hän oli nähtävästi suurella tarkkuudella seurannut keskusteluani, vanhan päällikön kanssa ja hänen kasvoillaan oli vakava ja samalla iloinen ilme. Hänen katseensa oli tähdätty kauas etäisyyteen. Näki selvästi, että hänen ajatuksensa liikkuivat menneissä ajoissa, ja että hän koetti muistella asioita ja tapahtumia, jotka jo olivat puoleksi unohtuneet, mutta nyt olivat heränneet uuteen eloon… Ihmeellinen mies, tuo Umbopa!