Koko ajan olimme kulkeneet hyvää vauhtia maakylän majoja kohti. Vuoret, joiden yli olimme kiivenneet, olivat jo kaukana takanamme, ja tiheämpänä, yhä tiheämpänä verhosi sumuhuntu Sheban poven. Mitä edemmäksi saavuimme sitä kauniimmaksi kävi maa. Kasvullisuus oli rehevä, mutta ei silti troopillisen ylenpalttinen. Aurinko oli kirkas ja lämmin, mutta ei paahtava, ja vuoriseudulta puhalsi raitis, vilpoisa tuuli, siveli viileästi hiuksiamme ja leikitteli vallattomasti God raukan paidalla. — —

Tämä uusi maa oli todella maallinen paratiisi. En koskaan ole nähnyt sen vertaista kauneudessa ja hedelmällisyydessä. Transvaal on kaunis maa, mutta sitä ei voi verrata kukualaisten valtakuntaan.

Heti kun läksimme matkaan, oli Infadus lähettänyt pikajuoksijan kylään ilmoittamaan tulostamme. Mies lähti laukkaamaan tavattoman nopeasti, ja Infadus selitti meille, että hän tulisi juoksemaan samaa vauhtia koko ajan. Pikajuoksu oli näet suosituin urheilu kukualaisten kesken, ja he olivatkin erinomaisen taitavat siinä. Saavuttuamme puolen peninkulman päähän kylästä, huomasimme siellä vilkasta liikettä ja eloa aivan kuin muurahaispesässä. Majojen välissä vilisi toimeliaita ihmisiä, ja kyläpaalutuksen portista astui joukottain alku-asukkaita meitä vastaan. Joka mies oli kiireestä kantapäähän asti aseissa, näytti siltä, kuin saisimme lämpimän vastaanoton. Curtis laski hieman levottomana kätensä minun käsivarrelleni huomauttaen, että asema tuntui uhkaavalta.

Infadus ymmärsi, että me epäilimme pahaa. Hän pudisti päätään ja kiirehti vakuuttamaan:

"Valtiasteni ei tarvitse pelätä. Sydämessäni ei ole petosta. Minä olen näiden soturien päällikkö, minun käskystäni he tulevat teitä tervehtimään!"

Tämä kuului rauhoittavalta, ja minä nyökäytin hänelle tyynesti päätä.
Mutta aivan levollisia emme kuitenkaan olleet.

Noin neljänneksen päässä kylän suurimmasta portista oli pitkähkö mäki, joka vietti tasaisesti Salomon suurelle tielle. Mäen viheriälle rinteelle asettuivat sotilaat riviin, osasto osaston viereen ja rivi rivin taa. Komealta näytti, kun tällainen 300 miehen suuruinen osasto tasaisessa, nopeassa vauhdissa marssi mäenrinnettä ylös, välkkyvin peitsin ja liehuvin sulkatöyhdöin ja asettui paikoilleen. Kun viimein saavuimme mäen juurelle, oli kokonaista kaksitoista osastoa — siis 3,600 miestä — asettunut tien viereen lausuakseen yliluonnolliset vieraansa tervetulleiksi kukualaisten maahan ja valtakuntaan.

Nyt olimme saapuneet ensimäisen osaston luo. Kuljimme niin läheltä, että helposti saatoimme tarkastaa jokaista yksityistä miestä. Kuinka voimakkaita ja kookkaita he kaikki olivat! Sellaista sotajoukkoa en ole eläissäni nähnyt. He olivat kaikki keski-ikäisiä, lyhyimmät heistä olivat noin kolmen kyynärän pituiset, ei yksikään siitä alle, Päässä oli heillä samanlainen suuri sulkatöyhtö kuin meidän seuralaisillammekin. Vyötäisten ja oikean säären ympäri, juuri polven alapuolelle oli sidottu valkoisia häränhäntiä ja vasemmalla käsivarrellaan kantoi joka mies pyöreätä kilpeä. Se oli melkein kyynärän levyinen poikkimitaten ja hyvin omituisen näköinen, etu-osa oli hyvin ohuista rautalevyistä, joiden yli oli levitetty liidunvalkoinen härän nahka. Soturien aseet olivat yksinkertaiset, mutta hyvin tarpeenmukaiset. Joka miehellä oli ensiksikin lyhyt ja raskas kaksikärkinen keihäs, jonka terä oli noin kuusi tuumaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan. Näitä keihäitä ei käytetä heittoaseina — kukualaiset iskevät ne vastustajaansa. (Selkääni karmii ajatellessani mitä kauheita haavoja moiset aseet iskevät)! Sitäpaitsi oli jokaisella soturilla kolme pitkää, raskasta veistä, noin 2 naulan painavia kukin — yksi riippui vyöllä, toiset kaksi kilven takana. Näitä keihäitä kutsuivat kukualaiset nimellä "Tollas". Kukualaissotilas voi tällaisella veitsellä osata tähdättäväänsä viidenkymmenen askeleen päästä, ja he alkavat tavallisesti taistelun lähettämällä oikean luotituiskun näitä murha-aseita vihollisiinsa, ennenkuin ahdistavat heitä keihäillään.

Sotilaat seisoivat hiljaa ja liikkumatta, kuin olisivat he olleet kivipatsaita eikä ihmisiä, mutta vain siksi, kunnes me olimme saapuneet heidän eteensä. Samassa tuokiossa he kaikki yhtenä miehenä kohottivat peitsensä ilmaan ja kunnioittivat meitä huutaen: "Kuhm! Kuhm!" Niin pian kuin olimme sivuuttaneet kunkin osaston, yhtyi se seuraamaan takanamme saattaen meitä kylään. Viimein marssi koko joukko, siis 3,600 miestä, takanamme, niin että askelten töminä kaikui virstojen päähän ja maa tärisi. Myöhemmin jouduimme hyvinkin paljon tekemisiin näiden kahdentoista osaston kanssa, mutta siitä kerron sittemmin. Infaduksen osasto oli kukualaisen sotajoukon ydin ja niitä kutsuttiin — kilpiensä värin mukaan — "valkoisiksi".

Me poikkesimme nyt valtatieltä ja saavuimme leveätä siltaa myöten kaivannon yli kylään. Se näytti olevan rakennettu harvinaisen säännöllisesti; suoraan sen halki kulki leveä tie, jonka poikkikadut leikkasivat suorakulmaisesti; siten tuli koko kylä jaetuksi kahteentoista yhtä suureen nelikulmioon; jokaisessa nelikulmiossa oli niin monta majaa, että juuri yksi "valkoisten" kahdestatoista osastosta saattoi asua siinä. Majat olivat kekomaisesti pajun oksista rakennetut ja ruohopeittoiset. Ne muistuttivat suuresti zululaisten majoja, mutta sekä oviaukot että mökit itsekin olivat suuremmat. Jokaiseen majaan johti leveä, kovaksi poljettu savikäytävä. Molemmat puolet pääkatua olivat mustanaan naisia, jotka uteliaina töllistivät meihin. He olivat oikein somia ollakseen neekereitä. He olivat pitkiä, solakoita ja hyvin siroja. Tukka oli lyhyt, mutta ei villainen kuten neekerien, vaan vapaasti aaltoileva. Kasvojenjuonteet eivät myöskään olleet tavallista afrikalaista mallia; pikemmin muistuttivat heidän kaarevanenäiset piirteensä seemiläistä kansanrotua. Mutta enimmin kummastutti meitä heidän tyyni hiljainen käytöksensä. He olivat omalla tavallaan yhtä hyvin kasvatetut kuin konsanaan hienot salonkinaiset. Siinä suhteessa he suuresti eroavat zulunaisista, jotka ovat sangen ilettäviä ja tunkeilevia olentoja. Väsyneinä ja uuvuksissa tallustelimme kylän läpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän, mutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut tiellämme. — Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat he kulkuamme. Eivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi viittasi suureen ihmeeseen, God ystävämme "kauniisiin, valkoisiin sääriin", puhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä harvinainen näky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina he vain tuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka sivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti hyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs luonnoltaan.