Umbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien kuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.
"Niin, Makumazahn!" sanoi hän zulukielellään. "Siinä ovat kaivokset ja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja punaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin ahneet leluille ja rahoille."
Hänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle:
"Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?"
"Tiedänkö?" toisti hän, "en minä mitään tiedä, minä näin vain unta viime yönä!" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.
"Mikä hänen on?" virkkoi Curtis. "Mitähän ajatuksia musta ystävämme mahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin salaperäinen ja tietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista. Se on totta, Allan, onko Umbopa kuullut mitään veljestäni?"
"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta kukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että me olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet jalkansa tähän maahan."
"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?" kysyi God ystävältään. "Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli sula ihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman karttaa?"
"En tiedä", vastasi Curtis synkästi, "mutta jollain tavalla minä kyllä hänet löydän".
Päivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo sammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli ja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena silmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö — hämärän hiljaisia hetkiä ei näillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja kuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden viitta ei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno valonsäde idästäpäin — ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja viimein kohosi puolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat suuren, hiljaisen tasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin puhdas hopea.
Hiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet kalpenivat kalpenemistaan — kuun valo himmensi ne, omituinen lämmin ja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme edessämme leviävät suuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla minkä vaikutuksen tämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän vaan, että minä — niin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen, yksinkertainen norsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut pelkässä kauneudessa kahlaamista, mutta jotain kaunistakin olen sentään nähnyt, ja kauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö kukualaisten maassa.