Kun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen tupakkaa, tuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis vastaanottamaan meitä.
Me vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko oli korkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun olet tekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras antaa heidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen, luulevat he, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti majaamme ja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä, vaikka varmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa kuin hän meitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja, joilla aioimme ilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja hoviväkeään. Paljon ei meillä ollut, mutta jotain sentään saimme kerätyksi kokoon; nimittäin Tuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja muutamia helminauhoja.
Viimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään kuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen seuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.
Kuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle aituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi — se oli vain viisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi tynnyrinalaa läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja toisensa vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä porttia pihan perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan "linna". Aukealla kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli nyt eloa ja liikettä; se vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja, ja luullakseni oli siellä ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän täytyi kulkea rivien välitse astuessamme kuninkaan majalle, ja siten saatoimme oikein selvästi nähdä, kuinka muhkeilta sotilaat näyttivät seisoessaan siinä riveissään liikkumatta kuin kuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat tuulessa, keihäät ja valkoiset härännahkakilvet välkkyivät päivänpaisteessa. Se oli komea näky.
Kuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli asetettu jakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme. Umbopa asettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.
Kului viisi minuuttia — kului kymmenen — vieläpä kaksitoistakin.
Raskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten tuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja kaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän oli melkein sietämätöntä — pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla. Emme kuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin arvokkailta ja levollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui ovi ja ulos astui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat Skragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut marakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun vaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga asettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi nelinkontin majan siimekseen.
Yhä vallitsi sama äänettömyys.
Jättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan hartioiltaan, niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka inhoittavalta, raa'alta ja ilkeältä hän näytti. En koskaan ole nähnyt ilkeämpiä ja vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli ylipäänsä kauniit kapeat huulet, mutta heidän kuninkaallaan oli paksut neekerihuulet, leveä litteä nenä ja vain yksi musta luimisteleva silmä; toisen sijalla oli kamala ammottava aukko; ja hänen kasvoillaan oli julma, eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean hirviön päässä liehui komea töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia, välkkyvä rintahaarniska peitti vartalon ja vyötäisillä ja oikean polven ympärillä oli hänellä kuten hänen sotilaillaankin valkoisia häränhäntiä. Oikeassa kädessään hän piteli suunnattoman suurta keihästä. Kaulaa ympäröi paksu kultarengas ja hänen otsallaan hohti ja välkkyi yksi ainoa mahdottoman suuri hiomaton timantti… luultavasti Salomon kaivoksen aarteita…
Vielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti raskasta keihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki 8,000 soturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti yht'aikaa tervehdyshuudon. "Kuhm!" kaikui yli laajan kentän, ja "Kuhm! Kuhm!" vielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin ukkonen ja sai maan tärisemään.