Äkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni tuli?
Marakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?
"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!" kuului käheä ääni.
"Tässä on kuninkaanne!"
Ja 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: "Kuningas! Nöyryyttäkää itsenne kuninkaanne edessä!"
Sitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta äkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä. Kolisten ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa oli laskettu.
Twalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan, mistä melu kuului.
Sitten hän raa'alla, käheällä äänellä huusi: "Tule tänne, koira!"
Nuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.
"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä minua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi puolustaa?"
Näimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.
"Anna kuulua!" ärjäisi Twala.