"Olenko valehdellut, kuningas?"
"Et", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, "sinä olet puhunut totta, valkoinen mies." Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen äänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.
"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!" jatkoin minä. "Me emme tule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä", näin sanoen viittasin Winchesterpyssyyn — "tämän onton sauvan annamme sinulle. Se antaa sinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta minä olen loihtinut taikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä tapa ketään ihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään jollekin ihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan, niin saat nähdä jotain uutta… Käske jonkun sotilaistasi asettua viidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä maahan terä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin."
Parissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.
"Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään."
Tähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen kappaleiksi.
Taas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen ojentaen hänelle pyssyn.
"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan sinua sitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä tähtien lahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan."
Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen. Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen: koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.
Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan, seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään: