"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien —! Etsittekö ketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä. Ihmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan valkoinen jalka ole polkenut maatamme — vain yhden miehen, mutta hän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä — minä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni? Hä, hä hää!
"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten Umbopaan.
"Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista
metallia, joka välkkyy — ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille.
Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi — —
Tempaa vyösi pois — — Tempaa se — —."
Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.
Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.
"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo minua surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?"
Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla lailla kuin se?"
Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua — minua kuningasta!" karjui hän.
"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä…"
Jättiläinen nosti käden otsalleen.
"Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri tanssi. Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."