Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä on, kuningas Twala!"
Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.
KYMMENES LUKU.
Umbopan salaisuus.
Kun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan kanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:
"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi."
"Puhukoot valtiaani."
"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies."
"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä saatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin noituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan ole varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai henkeä, tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan kapinoida, silloin iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo kyntensä häneen, ja hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä henkensä, ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu usein. Ehkä minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty, koska olen harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit minua rakastavat — mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää… Niin, oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan hartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen veritöihinsä."
"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään niskoiltaan?" kysyin.