"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi Skragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa julmempi isänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos hän olisi kuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan aikana. Ellei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa Ignosi olisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat molemmat kuolleet."
"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?" kuului ääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan, kuka se oli, joka sekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.
"Mitä tarkoitat, nuorukainen?" kysyi Infadus. "Kuka on käskenyt sinun puhua?"
"Kuule minua, päällikkö!" sanoi kookas palvelijamme kolealla äänellä. "Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. — Kerran, monta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten kuningas, ja hänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin mukaansa. Eikö totta?"
"Totta, totta!"
"Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla — eikö totta?"
"Totta, totta!" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.
"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi kierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat seuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita."
"Mistä sen tiedät?"
Umbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi edelleen: "He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin, kuukausittain. Viimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu niminen kansa, joka on kukualaisheimoa ja elättää itseänsä sodankäynnillä. He elivät siellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli. Hänen poikansa Ignosi lähti taas vaeltamaan kaukaisia maita. Viimein hän saapui ihmeelliseen maahan, jossa asui valkoisia ihmisiä, sinne hän asettui asumaan ja oppi monta vuotta viisautta valkoisilta."