Ja pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:
"Kuolema!"
Vähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein koko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan korvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että se kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä kuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu vaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen sydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön pimeyteen…
Taas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä, ja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä olentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme, että he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin hapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu valkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli jokaisella pajunoksa.
Saavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi pajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:
"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!"
"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" kirkui ilkeä noita-akka. "Ovatko silmänne terävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty."
"Äiti, ne ovat terävät."
"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä, jotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan? Oletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet viisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?"
"Äiti, me olemme valmiit?"