Skragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen eteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa näin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät tyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän kangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan kätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.
"Kas, kuinka hän värisee!" irvisti Skragga. "Hän pelkää pientä leluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan." Näin sanoen hän taputti leveätä keihäänterää.
"Annas kun joudut minun käsiini, konna", mutisi God hampaittensa välissä. "Kalliisti saat silloin tämän maksaa."
Gagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: "Sanohan toki nimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele."
"Äiti! Äiti!" vastasi lapsi raukka. "Nimeni on Fulata, Sukon sukua. Ah, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?" Hän purskahti taas itkuun ja väänteli käsiään.
"Sinä itket!" kähisi Gagul. "Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen luo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi levätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä, että on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen sinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan kädestä."
Mutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän väänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: "Ah, kuinka julmaa! Olen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan saa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen jälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla kaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua tyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei minua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa — kuka nyt hoitaa sitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?"
Taas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset kasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen. Mutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä hänet kuoliaana… Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin, katselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan! Hän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi vihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan häntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös huomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän ymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi hänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen sääriensä — hänen "kauniiden, valkoisten sääriensä" ympäri.
"Valkoinen tähtimies!" huusi hän. "Auta minua! Pelasta minut! Sinä olet väkevä, sinä olet suuri — väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja Gagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!"
"Ole rauhassa, lapseni!" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei ymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. "Nouse vaan ylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni." Näin sanoen hän tarttui tyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.