Twala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona kädessä.
"Nyt on meidän vuoromme!" kuiskasi Henry Curtis minulle. "Mitä odotatte?"
"Pimennystä", vastasin minä. "Viimeisen puolituntia olen tarkannut aurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin."
"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan — tehkää, mitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan vimmoissaan."
Curtis oli oikeassa — nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden tielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon kultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin reippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista polvistuvan tytön ja Skraggan väliin.
"Kuningas!" sanoin tyynellä äänellä. "Me emme kärsi tällaista julmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!"
Tyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja päälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli tunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.
"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen omassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet sinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika. Kuka olet sinä, joka 'et kärsi'…? Pois tieltä sanon minä! Skragga surmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!"
Heti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon takaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen tarvittaissa saapuvilla.
Curtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme rivissä pyssyt kohona.