"Elkää koskeko meihin!" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni vapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman omat, jos kadottaisimme rohkeutemme. "Elkää koskeko meihin! Me valkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä kärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja peitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa."
Uhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät ja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.
"Kuuletteko?" ulisi Gagul. "Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö sammuttaisi auringon — ha — haa! — sammuttaisi auringon kuin lampun! Tee se!" kähisi hän minulle, "tee se, niin tyttö pelastuu! Mutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te kuolette molemmat — sekä sinä että hän…" kirkui ilkiä velho, "ja hekin, jotka sinua seuraavat."
Minä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja kylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki tuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean varjon.
Juhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti — samoin tekivät God ja Curtis — ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä runosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa. Lausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat toverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui pari säettä vanhasta testamentista, ja God — niin hän tervehti säteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä oli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen menoon.
Hitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä ympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.
Nyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. "Katso, kuningas Twala!" huudahdin jyrisevällä äänellä. "Katso, Gagul! Katsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset! Katsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet pitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?
"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä — se sammuu silmienne edessä. Pian peittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän maan. Te pyysitte merkkiä — tässä on merkki — tässä on merkki! Pimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta ylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!"
Kaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida. Muutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät polvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.
Twala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen eikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan huolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon pimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.