"Se menee ohi!" huusi hän. "Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan voi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan päällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo katoaa kyllä taas."
"Ei!" huusin minä joukon yli, "ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!" ja minä osotin yhä aurinkoon. "Jatkakaa, God, minä en enää muista mitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille suuren palveluksen."
Sitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi ladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua kauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja kiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä olisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän yhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin vettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he luulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.
Ja yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät päivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana. Linnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä täällä kiekui kukko kovalla äänellä.
Musta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän kuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja — nyt peitti pimeys niin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan ihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään lukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja synkkä hiljaisuus vallitsi.
Äkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. "Aurinko kuolee! Noitamiehet ovat sammuttaneet auringon!" ulvoi Skragga. "Meidän täytyy kuolla pimeyteen!" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon huumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin Henry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan, mutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme, Skragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio rautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut. Skragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen heittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään Skraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui kuolleena maahan.
Kauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain synkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät hurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu ihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki koko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään pääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä kuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen: Silmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei suurella kentällä ollut muita kuin me neljä — Curtis, God, Ignosi ja minä — sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet puheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä, jonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa käsistä.
"Päälliköt", sanoin minä. "Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen teille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan teille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus olet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan peittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä pimeys on paras turvamme."
Infadus oli valmis. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja alkoi astua eteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen ulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.
Juuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui auringon valo tykkönään.