Käsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.
KOLMASTOISTA LUKU.
Ennen taistelua.
Onneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja kujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia kulkemaan.
En osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin. Joka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt vähitellen haihtua — auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin pimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä ympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä ylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö oli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen ja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu kohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva leiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä. 3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä linnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi kertaa niin monta aseilla varustettua miestä.
Kiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit seisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet ja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä edessä tapahtui.
Me kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian pieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme kohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin tuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä mukaamme Luhista.
"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä", näin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten tavaroitten joukosta.
"Hurraa!" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä ja alkoi vetää niitä jalkaansa.
"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään meiltä?" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.