"Me olemme valinneet, kuningas!" kajahti tuhansiin nousevan sotajoukon vastaus.
"Hyvä!" sanoi Ignosi. "Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka Twalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten aamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he tuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja huomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme meitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä minun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu on päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja soturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun."
Silmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs päälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta kuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! — Siten tervehtivät sotajoukot kuningas Ignosia.
Senjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.
Vähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera. Tiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen joukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen sotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä — seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa — mutta Infadus, joka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan sotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin. Muutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme, mutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.
Silminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle kukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen sota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain kookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän. Infadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja levossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä hän oli oikeassa.
Arvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä oli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja niiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin aurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet suljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin suuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä vihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa, jota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset, jotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin toimeen.
Vähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista ja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka hartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa merkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.
Ignosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista, astuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.
"Terve teille!" huusi hän vastaamme. "Kuningas lähettää tervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan kapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii shakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä."