"Puhu!" sanoin minä.
"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin hän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta härjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia." (Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa muissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on maassa).
"Mitkä ovat Twalan ehdot?" kysyin minä — en siksi, että joku meistä olisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä miehellä oli sanottavana.
"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii. Näin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso, kukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö — Twala — yksisilmäinen — mustan lehmän vasikka — peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa ja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt hengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen musta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka on noussut kapinaan veljeään vastaan, — nämä kolme miestä uhrataan 'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset sanat."
Minä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin kovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:
"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano hänelle, että me — Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan jälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit — tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus kuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin aurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja kankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen sijallaan!'… Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut ruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä vastaan."
Kuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: "Ha haa", nauroi hän, "luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa nähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. — Kerskatkaa, taistelkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne ovat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme taistelussa!"
Näin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja lähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen. Mutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies sai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin saatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin valmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko leiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien tuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä ja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden terävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa. Kierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme; kaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa, vaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.
Kuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä yötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.
"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?" kysyi Sir Henry.