Minä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen nukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani näin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä. Surumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa ja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna ehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme kankeina ja kylminä…
"Curtis", virkoin, "minua pelottaa, pelottaa kovin." — Ystäväni siveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:
"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa — ja kuitenkin olette te, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista."
"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta", arvelin minä. "Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun sanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on hengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy taistella."
"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn heille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää jotenkin uhkaavalta — mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran antautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi ei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun enää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan kauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin. Tiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee. Ja muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja mainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen sijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin…"
Curtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän noitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä. Mutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin iloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja Ignosin sotajoukot mittelivät voimiaan.
Laskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa herätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli odotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja pukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin kiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta kuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. "Maassa maan tavalla!" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut kiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle oli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen viitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän sitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät ja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena oli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi sekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä pisti revolverinsa vyöhön.
Ignosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten ajattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God ja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan. Ensiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille — ja sitten ajatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan rakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan päälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan, toisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä en puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja; minä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät jalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja revolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman suuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen lisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat kantoivat takanamme.
— Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme katsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan keskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä "valkoiset", kuten heitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli määrä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi varsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan sotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.
Twalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen osastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli suoraan meitä kohti.