Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului, emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista rautatievaunun avainta.
"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin räjähdyspanoksen laukaisija.
Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.
Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.
"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen avaimen.
Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus, kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas, joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä, sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja, mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.
Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli. Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.
"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha aukaisemaan tämän lippaan."
Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.
Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin, jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti liinakangaskäärön, josta ilmestyi — melkoisen iso ja epäilemättä hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko. Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa. Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi, jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien kirjoituksista puhun tuonnempana.