Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt, sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.
Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä. Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.
"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.
Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.
Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua huoneesta.
"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei häntä vaadita puhumaan."
"Aivan niin, Holly-setä", vastasi Leo.
Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas "omaksi rakkaaksi serkukseen".
Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että hän oli avopäin.
"Lukitse siis ovi, Job", sanoin minä, "ja tuo tänne asiakirjasalkkuni."