"Minä pidän sinusta", sanoi hän. "Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä olet niin hyvä."
Kymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria leipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job olisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta minä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin ajattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä kirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.
Sangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä olin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki kuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli kaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset olivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus ei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja minä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään yliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa, jota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä ja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin kerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden tarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin sano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä rajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä puhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä täyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka isoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.
Mutta en voi enää viivyttää kertomustani noita onnellisia vuosia muistellen, jotka aina mielessäni niin ihanina väikkyvät. Ne vierivät toinen toisensa jälkeen ja minä ja Leo kiinnyimme yhä lujemmin toisiimme. Harvoja poikia on niin hellästi rakastettu kuin minä Leoa rakastin ja harvat isät ovat saaneet tuntea lapsiensa puolelta sellaista syvää ja horjumatonta kiintymystä ja uskollisuutta kuin Leo minua kohtaan osoitti.
Lapsi kasvoi pojaksi ja poika varttui nuorukaiseksi, ja sitä myöten kuin nuo unohtumattomat vuodet kuluivat, lisääntyi myös hänen ruumiillinen ja henkinen kauneutensa. Kun hän oli noin viidentoista ikäinen, sanottiin häntä "kauneuden jumalaksi" ja minulle annettiin pilkkanimi "peto". Tuolla menee kauneuden jumala ja peto, sanottiin, kun Leo ja minä olimme yhdessä kävelyllä, mikä oli jokapäiväinen tapamme. Kerran Leo syöksyi erään rotevan, melkein kahta kertaa pitemmän teurastajansällin kimppuun, joka huusi nuo sanat meidän jälkeemme, ja antoi hänelle aimo selkäsaunan. Minä kävelin edelleen enkä ollut näkevinäni mitään, mutta kun tappelu kävi kovin jännittäväksi, en malttanut olla hurraamatta Leolle kiihoittaakseni häntä vieläkin enemmän, että hän suoriutuisi kunniakkaana voittajana jupakasta. Tämähän oli kyllä vastoin kaikkia yliopiston sääntöjä, mutta minä en voinut muuta tehdä. Paria vuotta myöhemmin ylioppilaat antoivat meille uudet nimet. Minua sanottiin "Charoniksi" ja Leoa "kreikkalaiseksi jumalaksi". Uuteen nimitykseeni nähden tahdon vain nöyrästi huomauttaa, etten ole milloinkaan ollut kaunis ja kuta vanhemmaksi tulen, sitä rumemmaksi vain käyn. Mutta Leo oli täysin nimensä veroinen. Ollessaan kahdenkymmenenyhden vanha hän olisi voinut olla mallina nuoren Apollon kuvapatsaalle. En ole milloinkaan nähnyt toista niin kaunista nuorukaista enkä ketään, joka olisi välittänyt kauneudestaan niin vähän kuin hän. Hän oli sitäpaitsi hyvin älykäs ja teräväjärkinen, mutta ei ollut vähintäkään innostunut lukuihin ja opintoihin. Hänellä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä. Hänen kasvatukseensa ja opintoihinsa nähden noudatin tarkoin hänen isänsä antamia määräyksiä ja yleensä saatoin olla saavutuksiimme sangen tyytyväinen. Kreikan- ja arabiankielessä oli hänen edistymisensä kiitettäväkin. Olin opetellut viimemainitun kielen voidakseni auttaa häntä sen lukemisessa, mutta jo viiden vuoden kuluttua hän osasi sitä yhtä hyvin kuin minäkin — melkeinpä yhtä hyvin kuin yliopistomme arabiankielen professori, joka oli opettanut meitä molempia. Minä olin kaiken ikäni ollut innokas urheilija, mikä onkin ainoa intohimoni, ja joka syksy me matkustimme jonnekin metsästelemään ja kalastelemaan; välistä suuntasimme matkamme Skotlantiin, välistä Norjaan ja kerran olimme Suomessakin. Minä olen itse taitava ampuja, mutta tässäkin jalossa taidossa Leo pian saavutti etevämmyyden.
Kun Leo oli kahdeksantoista vuoden vanha, lopetin minä kotikouluni ja panin hänet jatkamaan opintojaan omalle osastolleni yliopistossa, ja kahdenkymmenenyhden vanhana hän jo suoritti tutkintonsa sangen kauniilla arvosanoilla. Silloin juttelin hänelle ensimmäisen kerran hiukan hänen omasta syntyperästään ja hänen suvussaan perintönä kulkevasta salaperäisestä kertomuksesta, jonka hän aikanaan kyllä saisi tietää. Hän oli luonnollisesti sangen utelias ja halusi kiihkeästi saada tietää salaisuuden, mutta minä selitin hänelle, ettei se käynyt vielä päinsä. Sitten ehdotin hänelle, että hän aikansa kuluksi alkaisi lukea lakitiedettä, minkä hän tekikin. Hän harjoitti opintojaan Cambridgessa ja kävi Lontoossa vain päivällisellä.
Eräs huoli minulla oli kuitenkin hänen tähtensä, nimittäin, että jokainen nuori neitonen, tahi ainakin melkein jokainen, tutustuttuaan kasvattipoikaani myöskin rakastui häneen. Siitä aiheutui usein ikävyyksiäkin, joihin en tahdo nyt tässä kajota, mutta jotka saattoivat minut niihin aikoihin moneen pahaan pulaan. Mutta ne olivat sentään sangen vähäpätöisiä seikkoja eivätkä kyenneet häiritsemään elämäämme, joka oli kauttaaltaan sopusointuinen ja onnellinen. Muuta en voi sanoa.
Niin kuluivat vuodet, kunnes Leon kahdeskymmenesviides syntymäpäivä vihdoin koitti. Tuosta merkkipäivästähän tämä ihmeellinen ja paikoittain hyvin kaameakin kertomus oikeastaan alkaa.