II.

VUODET VIERIVÄT.

Vincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren hälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen hyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei kuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan ei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin. Sellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä. Koska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään mennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn välistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän oli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä. Hautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä parkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan kaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli jätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan näistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt töihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä myöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan. Vihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin nojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi suoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä olivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat pian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin Vincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä kaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää ja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla. Mietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani keskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka niin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey oli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes nämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan. Oliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi tuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi taipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin peloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan. Kuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä vuotta myöhemmin!

Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle tuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä näin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti tunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on vieläkin hallussani, kuului:

"Hyvä herra. — Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen, josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi. Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä, niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.

Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme

kunnioittaen Geoffrey & Jordan."

Minä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka suunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä yksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi se juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana yönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi ottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka hän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini ja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo antanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset ohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä korkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli jälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei kuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja toimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan sisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki, mitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä kellekään vieraalle henkilölle.

Koska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi saanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon olin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin kirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis ryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin ottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse ja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena, mikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui taivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut tutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää pojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa ja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän aikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan asunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä saisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen. Minä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi meitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi lapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen ilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa miespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin erääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen, joka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka sanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren Leo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten rautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin, ostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä koskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille — nuoren miehen nimi oli Job — ja odotin.

Vihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki katkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis. En muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista ja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät ja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella iällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen tukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina hänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja vihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi milloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden kimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään toisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani ja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa nurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa mukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada pojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän veteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin herättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme muutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat pienet kätensä ja juoksi syliini.