Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella, että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana — niin on sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen, minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo, saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta. Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.
"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."
"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee. Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla yksinäisyydessä."
"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella", vastasin minä.
Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi: "muista", ja katosi samassa pimeään.
Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle, että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena? Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää? Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten, niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä rautalippaassa?
Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja nukahdin pian sikeään uneen.
Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen, että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni — oli kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.
"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt aaveita!"
"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt, mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"