Matkamme monet ja jännittävät seikkailut jätän tässä kertomatta. Niistä saa selvän käsityksen lukemalla Afrikkaa koskettelevia matkakuvauksia, joiden kirjoittajien kokemukset ovat aina melkein samat, kuten kaikkien Afrikan tutkijoiden. Tarkoitukseni on ollut vain panna muistiin lyhyesti ja selvästi tapahtumat, jotka ovat tietääkseni aivan ennenkuulumattomat. Olen varma, että nämä muistiinpanoni herättäisivät mitä suurinta mielenkiintoa, jos minä julkaisisin ne, mutta sitä en aio tehdä. Ehkä annan julkaista ne kuoltuamme.
Uskomattomin ponnistuksin pääsimme vihdoin Zambesi-joelle, joka oli noin sadanseitsemänkymmenen penikulman päässä etelään päin paikasta, johon Billali oli jättänyt meidät. Alkuasukkaat, joita siellä tapasimme, pitivät meitä yliluonnollisina olentoina luultavasti Leon tähden, jonka nuoret kasvot ja lumivalkoinen tukka herättivät kaikkialla mitä suurinta kummastusta ja ihmettelyä. Vihdoin meidät vangittiin ja vasta noin kuuden kuukauden kuluttua meidän onnistui paeta Zambesin yli. Pyrimme mahdollisimman tarmokkaasti itää kohti ja olimme jo aivan nälkään nääntymisillämme, kun tapasimme erään portugalilaisen elefantinmetsästäjän, joka kohteli meitä mahdollisimman vieraanvaraisesti ja opasti meidät viimein rannikolle. Kôrin soilta lähdettyämme olimme kahdeksantoista kuukautta kestäneiden kärsimysten ja lukemattomien seikkailujen jälkeen vihdoinkin päässeet Delagoa-lahden uudisasutuksille. Seuraavana päivänä tapasimme höyrylaivan, joka vei meidät Kap-niemen ympäri kotiin Englantiin ja niin päättyi kohtalokas matkamme muinaisen Kôrin mahtaville raunioille. Lähdöstämme seikkailurikkaalle ja näköjään naurettavallekin tutkimusmatkallemme oli kulunut päivälleen kaksi vuotta astuessamme maihin Southamptonissa. Näitä viimeisiä rivejä kirjoitan Leon nojatessa tuolini selustaan entisessä kodikkaassa työhuoneessani Cambridgessa, samassa, johon ystävä parkani, Vincey vainaja tuli minua tapaamaan hiukan ennen kuolemaansa tuona muistettavana yönä suunnilleen kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, rautalipasta mukanaan raahaten.
* * * * *
Nyt loppuu kertomukseni tähän, mutta minä ja Leo olemme varmat, ettei se ole meihin nähden vielä lopullisesti päättynyt. Kertomus, joka juontaa alkunsa aina hämärimmästä muinaisuudesta, voi jatkua kauas tuntemattomaan tulevaisuuteenkin.
Onko Leo todellakin maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates, josta kirjoitus kertoo? Vai oliko ihmeellinen perinnöllinen yhdennäköisyys erehdyttänyt Ayeshan? Lukija muodostakoon tästä samoin kuin monesta muustakin seikasta oman mielipiteensä. Minä puolestani olen varma, ettei Ayesha erehtynyt.
Istuskellessani iltaisin takkavalkean ääressä pohdin usein kysymystä, miten on tämä valtava murhenäytelmä vihdoin päättyvä ja missä on seuraavan näytöksen näyttämö? Kun viimeisen näytöksen esirippu nousee, mikä epäilemättä kerran tapahtuu, niin mikähän osa mahtaa olla tuolla ihanalla Amenartaksella, faaraoiden tyttärellä, jonka tähden pappi Kallikrates rikkoi Isis-jumalalle vannomansa valan ja pakeni rakastettunsa kanssa Liibyan rannikkoa pitkin eteläänpäin joutuen vihdoin Kôriin, jossa jumalien kosto häntä kohtasi?
End of Project Gutenberg's Kuolematon kuningatar, by H. Rider Haggard