"Poikani papiaani", vastasi vanhus juhlallisesti, "älä luule, että sydämeni on kiittämätön. Minä en unhota milloinkaan, miten sinä kiiruhdit kuolemaa halveksien avukseni, kun mieheni, ne koirat, olisivat antaneet minun hukkua. Henki hengestä on vanha laki ja jos pelastuksenne on mahdollinen, niin minä teen totisesti parhaani saattaakseni teidät turvaan. Kuule, olkaa valmiit lähtemään matkalle huomenna päivän sarastaessa, sillä silloin ovat kantotuolit ja kantajat täällä, jotka vievät teidät vuoren yli ja toisella puolen olevien soiden poikki. Sanon tämän olevan 'Hänen-jota-täytyy-totella' käskyn ja joka ei tottele, joutuu hyenain ruoaksi. Päästyänne soiden poikki teidän täytyy tulla omin neuvoin toimeen ja jos onni on suotuisa, niin ehkä pääsettekin suuren veden rannalle, josta olet minulle puhunut. Kas, Leijonakin näkyy heräävän. Nyt teidän täytyy syödä että voimistutte."
Leo ei ollutkaan niin sairas kuin olisi luullut ja me söimmekin oikein kelpo aterian, jonka kyllä tarvitsimmekin. Sitten me nilkutimme lähellä olevalle lähteelle peseytymään, minkä tehtyämme me nukuimme iltaan saakka, jolloin taas söimme ainakin viiden miehen edestä. Billali viipyi poissa koko päivän luultavasti matkaamme valmistelemassa.
Heräsimme keskiyöllä, kun leiriimme saapui melkoinen miesjoukko kantotuolit mukanaan. Billali saapui päivänkoitossa ja kertoi, että hänen oli ollut jotensakin vaikea saada miehet ja tarpeelliset oppaat liikkeelle, mutta rangaistuksen pelosta olivat miehet viimein lähteneet. Hän kiiruhti meitä heti lähtemään ja sanoi aikovansa tulla mukaamme, ettei mikään petos voisi tulla kysymykseen. Tuon vanhan raakalaisen ystävällisyys meitä kahta muukalaisparkaa kohtaan liikutti minua syvästi. Kuuden päivän matka noiden hirvittävien soiden halki ei ollut totisesti mikään leikin asia hänen ikäiselleen vanhukselle, mutta hän tahtoi viimeiseen saakka valvoa, ettei meille mitään pahaa tapahtuisi. Noiden peloittavien amahaggerienkin keskuudessa oli siis kaikesta päättäen joitakin ystävällisiä ja jalomielisiäkin luonteita. Billalin käytös saattoi kyllä johtua siitäkin, että hän uskoi Ayeshan varmasti palaavan ja vaativan hänet tilinteolle meidän kohtalostamme, mutta vaikka niinkin olisi ollut, muistelen minä aina mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella Billali-vanhusta, minun kunnianarvoisaa "isääni".
Olimme jo ihmeteltävästi toipuneet ja haukattuamme hiukan aamiaista lähdettiin matkalle. Nousu vuorelle alkoi melkein heti ja lienee tarpeetonta mainita, ettei kantotuolien käyttö tullut silloin kysymykseenkään, joten taivalsimme jalkaisin. Rinne oli muutamissa kohdin hyvinkin jyrkkä ja pahimmissa paikoissa oli vuoreen louhittu kaitainen mutkitteleva polku, joka oli epäilemättä Kôrin muinaisten asukasten tekemä. Jos oli perää amahaggerien puheissa, että he ajoivat pari kertaa vuodessa karjansa laitumille vuoren toiselle puolen tätä tietä myöten, niin täytyy sanoa heidän karjansa olleen tavattoman ketteräjalkaista.
Keskipäivällä saavuimme tämän merkillisen vuorenselänteen tasaiselle laelle, josta oli suurenmoinen näköala Kôrin tasangolle. Takanamme siintivät totuuden temppelin mahtavat pylväskäytävät ja edessämme ulottui usvainen suo silmänkantamattomiin. Vuorenselänne oli tällä kohdalla noin puolentoista penikulman vahvuinen ja sen tasaisella laella, joka oli vieläkin laavan peitossa, ei kasvanut mitään. Kaikki syvennykset olivat täynnä vettä, mikä osoitti hiljattain sataneen. Alaslaskeutuminen kävi verrattain helposti ja auringon mennessä mailleen me leiriydyimme rinteelle suon reunaan.
Seuraavana aamuna kello yhdentoista vaiheilla alkoi peloittava vaelluksemme soiden poikki. Oltuamme matkalla kolme vuorokautta saavuimme vihdoin onnellisesti hedelmälliselle, mutta aivan asumattomalle seudulle, jossa aivan vilisi kaikenlaista metsänriistaa, ja levähdettyään miehineen vuorokauden verran vanha Billali sanoi meille hyvästit.
"Jää hyvästi, poikani papiaani", sanoi hän, "ja sinä myöskin, ystäväni leijona. Tämän enempää en voi hyväksenne tehdä, mutta jos pääsette kotimaahanne, niin olkaa vasta viisaammat, älkääkä lähtekö enää seikkailemaan maihin, joita ette tunne. Noudattakaa neuvoani, lapset, sillä muutoin voi käydä niin, ettei kukaan voi sanoa, missä luunne vaalenevat matkanne määrää osoittamassa. Olkoon onni myötänne, mihin menettekin. Usein olen muistava sinua, poikani papiaani, ja minä olen varma, ettet sinäkään unhota minua, sillä sinä olet rehellinen, vaikkakin olet ruma." Hetkisen kuluttua hän oli synkännäköisten seuralaistensa kanssa jo kaukana suolla ja häipyi pian näkyvistämme. Olimme aivan yksinämme autiossa erämaassa.
Kolme viikkoa sitten oli neljä miestä lähtenyt pyrkimään soiden poikki Kôria kohti ja nyt oli kaksi heistä kuollut ja toiset olivat joutuneet näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, etteivät kuoleman kauhutkaan voi olla sen kamalammat. Vain kolme viikkoa! Minusta tuntui kuin olisimme kolmekymmentä vuotta sitten lähteneet veneestämme.
"Zambesia kohti kai meidän on yritettävä, Leo", sanoin minä, "mutta
Jumala tietää, pääsemmekö milloinkaan sinne."
Leo, joka oli viime aikoina käynyt hyvin harvasanaiseksi, nyökäytti vain päätään, ja niin me lähdimme matkaan kompassi, revolverimme, makasiinikiväärimme ja noin nelisensataa panosta mukanamme. Repaleet, jotka olivat yllämme, olivat ainoat vaatteemme.