"Kuinka kauan, isäseni?" kysyin minä.
"Eilis-aamusta alkaen, siis päivän ja yön, ja Leijona nukkuu vieläkin."
"Uni on siunattu asia", sanoin minä, "se saa meidät hetkeksi unhottamaan murheemme."
"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä teille oikein on tapahtunut ja mitä tarkoitit tuolla kummallisella puheella, että 'Hän-jota-täytyy-totella' olisi kuollut. Jos puhuit totta etkä hourinut, niin sinä ja Leijona olette suuressa vaarassa. Henkenne ei ole enää minkään arvoinen — niin, voinpa melkein varmaan sanoa, että saatte ruukun päähänne ja joudutte täyttämään niiden vatsoja, jotka teitä nytkin vesissä suin muistelevat. Etkö tiedä, että koko minun perhekuntani vihaa teitä? Teitä vihataan sentähden, että olette muukalaisia, ja teidän tähtenne 'Hän-jota-täytyy-totella' tuomitsi joukon miehiäni kidutukseen ja kuolemaan. Amahaggerit ovat raivoissaan teille ja jos he vain saavat tietää, ettei heidän tarvitse enää pelätä tuota hirmuista Hiya'a, niin teidät varmasti syödään jossakin ruukkujuhlassa. Mutta kerrohan tarinasi, papiaani parkani."
Kerroin hänelle, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli horjahtanut hirvittävään maanalaiseen pätsiin, joka hehkui syvällä vuoren uumenissa, ja oli palanut poroksi. Muita selityksiä ei Billali olisi kuitenkaan ymmärtänyt. Kuvaustani kamalasta matkastamme ja kaikista sen kauhuista hän kuunteli järkytetyin mielin, mutta minä näin selvästi, ettei hän uskonut Ayeshan sittenkään kuolleen. Hän oli kyllä varma siitä, että me luulimme kuningattaren tuhoutuneen, mutta omasta puolestaan hän selitti kuningattaren tulevan pian takaisin. Hänen isänsä aikana, kertoi Billali, oli "Hän-jota-täytyy-totella" ollut kateissa kokonaista kaksitoista vuotta ja vanhan perimätiedon mukaan on hän satoja vuosia sitten ollut tietymättömissä toista sataa vuotta. Eräs nainen oli jo anastanut hänen valtaistuimensa, kun hän äkkiä ilmestyi takaisin ja kosti hirmuisesti. En sanonut siihen mitään; pudistin vain surullisesti päätäni. Minä kyllä tiesin varmaan, ettei Ayesha enää palaisi — Billali-vanhus ei häntä ainakaan näkisi.
"Mitä aiot nyt tehdä, poikani papiaani?" kysyi Billali vihdoin.
"En tiedä", vastasin minä. "Emmekö voisi paeta tästä kauhujen maasta?"
Billali ravisti päätään.
"Enpä osaa sanoa, mahtaisiko tuo luonnistua", lausui hän harvakseen. "Kôrin ohi ette voi päästä kenenkään näkemättä ja kun nuo verenhimoiset hyenat huomaisivat teidän olevan yksinänne, niin eipä viipyisi kauan ennenkuin —" Merkitsevästi hymyillen Billali teki liikkeen ikäänkuin hän olisi pannut hatun päähänsä. "Vuorten yli menee kylläkin eräs salainen polku, josta muistaakseni kerran sinulle mainitsin. Täällä asuvat amahaggerit ajavat karjansa kerran vuodessa sitä myöten laitumille vuoren ulkopuolelle ja takaisin. Laidunalueelta on kolmen päivän matka soiden poikki paikkaan, josta sanotaan olevan seitsemän päivän matka mahtavalle mustiin vesiin virtaavalle joelle. Jos sinne pääsisitte, niin ehkä pelastuisitte, mutta mitenkäpä te sinne pääsette?"
"Billali", sanoin minä, "sinä tiedät, että minä pelastin kerran sinun henkesi. Maksa nyt velkasi, isäni, ja pelasta minut ja ystäväni Leijona. Tätä hyväätyötäsi sinä muistelet iloiten, kun sinunkin hetkesi viimein lyö. Kun sinun on kerran tehtävä tili töistäsi, niin onpa hyvä asettaa tämä jalo teko kaikkien tekosiesi vastapainoksi, jos ehkä olet tehnyt jotakin pahaa eläissäsi. Jos taas väitteesi, että 'Hän-jota-täytyy-totella' palaa pian luoksenne, pitää paikkansa, niin varmasti hän palkitsee jaloutesi moninkertaisesti."