"Vielä yksi ponnistus, Leo", sopersin minä, "niin pääsemme rinteelle, jossa Billali meitä odottaa, ellei hän ole mennyt matkoihinsa. Nousehan, poikaseni; älä anna sisusi lannistua, vaan yritetään vielä kerran." Hän nousi ja toisiimme nojautuen me jotenkin selviydyimme tuosta noin viidenkymmenen jalan korkuisesta vuorenrinteestä. En tiedä miten kaikki oikein kävi, mutta hetkisen kuluttua me huomasimme makaavamme melkein päällekkäin vuoren juurella, ja hiukan toinnuttuamme me aloimme ryömiä nelinkontin — kävellä emme enää jaksaneet — pensaikkoa kohti, jossa Ayesha oli käskenyt Billalin odottaa paluutamme. Emme olleet päässeet vielä viittäkymmentä kyynärääkään, kun eräs mykkä palvelija, joka oli luultavasti aamukävelyllä, ilmestyi äkkiä vasemmalta. Kaipa hän tuli katsomaan, mitä merkillisiä eläimiä me mahdoimme olla. Hän tuijotti meihin hetkisen ja nosti sitten kauhuissaan kätensä taivasta kohti ja oli melkein vaipua maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi hurjaa vauhtia pensaikkoa kohti, johon mekin olimme matkalla. Ei ollut lainkaan ihmeellistä, että hän säikähti meidät nähdessään, sillä me olimme todellakin hirveän näköiset. Leon kultaiset kiharat olivat muuttuneet lumivalkoisiksi, hänen vaatteensa olivat aivan riekaleina ja hänen uupuneet kasvonsa ja kätensä olivat täynnä mustelmia, naarmuja ja haavoja, joista vuotanut veri oli kuivanut tummiksi ruviksi. Minä olin luultavasti yhtä säälittävässä kunnossa. Kun pari päivää myöhemmin näin kasvoni erään lähteen päilyvässä pinnassa, en ollut tuntea itseäni. Kauneudestani en ole ollut milloinkaan kuuluisa ja minua on välistä haukuttu maailman rumimmaksikin mieheksi, mutta nyt oli kasvoihini ilmaantunut jokin vieras ilme, jota en ole milloinkaan ennen huomannut ja josta en ole vielä tänä päivänäkään vapautunut. Katseeni oli äärimmäisen levoton ja säikähtynyt kuin henkilöllä, joka pelästyneenä äkkiä havahtuu unestaan. Mutta olihan syytäkin. Ihmettelen vain, ettemme menettäneet järkeämme tuolla matkalla.
Suureksi ilokseni minä näin äkkiä vanhan Billalin kiiruhtavan meitä kohti ja tuskin saatoin olla hymyilemättä nähdessäni hänen arvokkailla kasvoillaan kuvastuvan suunnattoman kummastuksen.
"Oi minun poikani, minun poikani!" vaikeroi hän, "sinäkö se todellakin olet, sinä ja Leijona? Miksi on hänen kultainen tukkansa nyt aivan valkoinen? Mistä te poloiset tulette ja missä on Porsas? Mitä kummaa teille lieneekään tapahtunut? Missä on 'Hän-jota-täytyy-totella'?"
"Kuolleet, molemmat ovat kuolleet", vastasin minä; "mutta älä kysele nyt enempää, vaan toimita meille vettä tahi muutoin kuolemme mekin aivan tähän silmäisi eteen. Kuinka voisimme puhua, kun kielemme ovat turvonneet melkein kitalakeen kiinni?"
"Kuollut!" toisti hän melkein änkyttäen. "Mahdotonta. Eihän 'Hän-jota-täytyy-totella' kuole milloinkaan. Miten on selitettävissä, että hän olisi kuollut?" Mykät palvelijat seurasivat tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä ja sentähden luultavasti Billali samassa vaikeni ja antoi heille tyynesti käskyn kantaa meidät leiripaikalle, minkä he heti tekivätkin.
Liha oli onneksi juuri kiehumassa ja kun emme jaksaneet itse syödä, ruokki Billali meitä pelastaen siten meidät melkein varmasta kuolemasta, sillä kiduttava hermojännitys ja ääretön uupumus olivat jo saattaneet meidät elämän ja kuoleman rajoille. Sitten hän käski mykkien palvelijoiden pestä meidät veteen kastetuilla pyyheliinoilla, minkä jälkeen meidät pantiin lepäämään suloisesti tuoksuville heinille. Vaivuimme heti sikeään uneen, joka läheni tajuttomuutta.
XIV.
VUORTEN YLI.
Unissani kuvittelin muuttuneeni matoksi, jota armottomasti piiskattiin. Tuo tunne johtui ymmärrettävästi siitä, että ruumiini, joka oli jo ennestäänkin äärimmäisen hellä ja kipeä, oli nukkuessani aivan jäykistynyt ja puutunut. Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herätessäni, oli vanha ystäväni Billali, joka istui vieressäni ja siveli miettiväisesti pitkää partaansa silloin tällöin minuun vilkaisten. Samassa muistin kaikki mitä meille oli tapahtunut, ja kun näin Leon melkein tuntemattomiksi haavoittuneet kasvot ja hänen lumivalkoisen tukkansa, suljin minä vaikeroiden silmäni.
"Olet nukkunut kauan, poikani", sanoi Billali-vanhus.