Kuulin Leon huudahtavan ja samassa hän vilahti yläpuolellani kuin vuorikauris ilman halki. Hyppy oli sanalla sanoen loistava. Nähdessään kamalan tilanteeni hänet valtasi hirveä tuska ja epätoivo, ja niiden terästämänä hän lennähti kuilun yli niinkuin ei mitään ja pudottuaan onnellisesti kannukselle hän heittäytyi samassa silmänräpäyksessä pitkälleen, etteivät raivoisat tuulenpuuskat sysäisi häntä syvyyteen. Kannus tärähti ankarasti hänen pudotessaan sen selkään ja katsahtaessani taakseni olkani yli minä näin tuon suunnattoman keinuvan kiven heilahtavan rajusti takaisin ja menettäen tasapainonsa ensi kerran tuhansiin vuosiin suistuvan valtavalla ryskeellä Noot-tietäjän erakkoluolaan. Tie elämän tulen patsaalle oli sulkeutunut ainiaaksi.
Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa ja vaikka tilanteeni olikin niin epätoivoinen, ehdin minä kuitenkin panna merkille kiven sortumisen ja muistan vielä ajatelleenikin, ettei kukaan ihminen voisi enää löytää tuota peloittavaa ja ihmeellistä paikkaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Leon tarttuvan molemmin käsin oikeaan ranteeseeni.
"Heitä irti toinen kätesi ja pyöräytä itsesi tälle puolen", sanoi hän kylmän rauhallisesti, "niin minä koetan vetää sinut ylös. Ellen onnistu, niin kuolkaamme yhdessä. Oletko valmis?"
Vastaukseksi minä hellitin vasemman käteni ja riipuin kokonaan Leon kätten varassa. Hetki oli kamala. Tiesin kyllä Leon olevan tavattoman väkevän nuorukaisen, mutta jaksaisiko hän hankalassa asennossaan nostaa minut kyllin korkealle, että voisin saada kiinni kielekkeen yläsyrjästä, jolloin olisin pelastettu?
Parin sekunnin ajan heilahtelin avuttomasti sinne tänne Leon valmistautuessa voimainkoetukseen ja äkkiä tunsin nousevani keveästi kuin pieni lapsi kannuksen yläreunan tasalle. Kuulin jänteiden rusahtelevan hänen käsivarsissaan, kun hän kiskaisi minut viereensä kannukselle, jolla me sitten makasimme läähättäen henkimenoksemme vavisten molemmat kuin haavanlehdet. Kylmä hiki aivan virtasi ruumiimme joka huokosesta.
Auringon säde katosi ja me jäimme jälleen synkkään pimeyteen. Makasimme siten ainakin puoli tuntia ja aloimme sitten varovasti ryömiä kannusta pitkin. Lähempänä kannuksen tyveä eivät tuulenpuuskat päässeet joka taholta meidän kimppuumme, joten eteneminen kävi helpommin ja pian olimmekin luolassa, jonka läpi piti vielä tunkeutua päästäksemme tasangolle. En voinut ymmärtää, miten voisimme päästä tuon suunnattoman pitkän luolan tahi tunnelin läpi, sillä meillä ei ollut enää lamppuja ja olimme janoon kuolemaisillamme. Viimeisen tilkan olimme veljellisesti jakaneet Nootin kammiossa.
Meidän täytyi koettaa päästä läpi vain tuntoomme ja vaistoomme turvaten ja päätimme olevan viisainta lähteä heti liikkeelle ja pyrkiä eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoimme. Jos jäisimme siihen, missä olimme ja uupumus yllättäisi meidät, niin olisi aivan toivotonta silloin enää ajatellakaan pelastusta.
Mikä kauhea matka! Kompastuimme vähänväliä kallionlohkareisiin, putoilimme kuoppiin ja lopulta olimme aivan repaleissa ja täynnä verihaavoja. Luolan seinä oli ainoa oppaamme, josta tuskin kertaakaan kättämme irroitimme, ja tunnin verran kuljettuamme me aloimme jo niin uupua, että meidän piti tuhkatiheään pysähtyä levähtämään. Kerran nukahdimmekin ja nukuimme luultavasti monta tuntia, sillä herätessämme olivat uupuneet jäsenemme aivan jäykistyneet ja puutuneet, ja haavoistamme vuotanut veri oli kuivanut kovaksi ruveksi. Sitten aloimme jälleen epätoivoisen matkamme ja vihdoin, kun jo olimme kaiken toivomme menettäneet, me näimme päivänvalon pilkottavan kaukaa. Pian olimme tuossa ahtaassa solassa, joka kuten muistettaneen johti luolan suulle.
Korkealla yläpuolellamme siinti sininen taivas, jota emme olleet toivoneet enää milloinkaan saavamme nähdä, ja ilma oli raikas ja virkistävä. Kaikesta päättäen oli aamuvarhainen. Mikäli tiesimme, olimme lähteneet kannukselta noin tuntia auringonlaskun jälkeen, niin että haparointimme tunnelissa oli kestänyt koko yön.