Muistettaneen, että Ayeshan seisoessa kannuksella tuulenpuuska riuhtaisi tumman vaipan hänen hartioiltaan ja lennätti sen syvyyteen. Kun nyt makasimme kivellä — tapaus on niin uskomaton, että minun on sitä vaikea kertoa — lennähti tuo sama vaippa kuilun syvyydestä kuin muisto rakkaasta vainajastamme ja leijaili hiljaa Leon päälle peittäen hänet melkein kokonaan. Emme voineet ensin lainkaan käsittää, mikä tuo esine oli, joka leijaili pimeästä meitä kohti, mutta heti kun se oli laskeutunut Leon päälle, me tunsimme sen ja silloin hänen mielensä murtui ensi kerran koko kaamealla matkallamme. Kuulin hänen nyyhkyttävän sydäntäsärkevästi. Vaippa oli epäilemättä kietoutunut johonkin kallionkielekkeeseen, josta tuulenpuuska sen nyt irroitti ja heitti sattumalta kivelle, jossa makasimme; mutta joka tapauksessa erittäin kummallinen ja liikuttava sattuma.
Pian tämän jälkeen tuo häikäisevä auringon säde välähti äkkiä ja ilman vähintäkään edelläkäypää varoitusta hipaisten keinuvan kiven kylkeä ja valaisten kirkkaasti meitä kohti ojentuvan kannuksen.
"Nyt", sanoi Leo, "nyt tahi ei milloinkaan."
Oikoessamme puutuneita raajojamme me katsahdimme edessämme ammottavaan pyörryttävään syvyyteen, jossa punertava usva leijaili, ja valmistauduimme hammasta purren kuolemaan. Olimme varmat, ettei hyppy onnistuisi.
"Kumpi ensin?" kysyin minä.
"Yritähän sinä, vanha veikko", vastasi Leo rauhallisesti. "Menen seisomaan kiven toiselle laidalle tukeakseni sitä, kun hyppäät. Ota niin tulinen vauhti kuin suinkin voit, hyppää korkealle ja lopusta huolehtikoon Jumala."
Nyökäytin päätäni ja tein jotakin, jota ei ole tapahtunut sitten kuin Leo oli pieni poika. Minä käännyin ja syleilin häntä hellästi. Olinhan rakastanut häntä enemmän kuin kukaan isä on konsanaan lastaan rakastanut ja nyt minä sanoin hänelle viimeiset jäähyväiseni.
"Hyvästi poikaseni", sanoin minä suudellen hänen otsaansa, "toivottavasti me kohtaamme jälleen, mihin sitten joutunemmekin."
Olin varma, etten olisin parin minuutin kuluttua enää elävien joukossa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä peräydyin kiven reunaan ja Jumalan armoon turvautuen odotin sopivaa hetkeä, jolloin voimakas tuulenpuuska selkäni takaa lisäisi vauhtiani. Raivoisa vihuri vingahtikin samassa korvissani ja kiitäen kuin salama kiven poikki, joka oli noin kolmenkymmenenneljän jalan levyinen, minä hyppäsin mahdollisimman korkealle huimaavaan syvyyteen. Sydämeni oli pakahtua sanomattomasta kauhusta sinkauttaessani itseni kannuksen kärkeä kohti tuon pohjattoman kuilun yli, mutta kukaan ei voi kuvitellakaan ääretöntä tuskaani, joka melkein jäykisti jäseneni, kun huomasin hyppyni olleen liian lyhyen! Jalkani eivät hipaisseetkaan kielekettä ja kauhusta kirkaisten minä iskeydyin molemmin käsin sen kärkeen, mutta toinen käteni luiskahti, jolloin minä pyörähdin vain toisen varassa melkein ympäri, niin että kasvoni olivat kiveä kohti, jolta olin hypännyt. Suurin ponnistuksin minä onnistuin saamaan toisellakin kädellä kannuksen kärjestä kiinni ja siinä minä heiluin auringonsäteen kirkkaassa valossa taivaan ja maan välillä. Olin saanut lujan otteen kannuksen molemmista syrjistä, mutta sen kärki oli pääni yläpuolella, joten en voinut, vaikka olisin jaksanutkin, kiskoa itseäni ylös. Muuta en voinut kuin riippua siinä aikani ja sitten pudota allani ammottavaan pohjattomaan kuiluun. Voidaanko kuvitellakaan kamalampaa tilannetta? Tuo ehkä puoli minuuttia kestänyt kiduttava hermojännitys oli tehdä minut mielipuoleksi.