Katsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen, jossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman raskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme kuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut enää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain kärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme kerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa. Häntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme häntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme, josta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on kuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani — minulla ei ollut eikä ole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt hänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan elämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta miestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin hiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka se onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon ja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen katkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa kuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla ajatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin ajaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut toisin olevan — miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan — vaan olin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä. Iloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle ja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen hymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla jälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja — Leoa kohtaan palkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi, kuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!
Ellei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten ei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen, jonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden lumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.
XIII.
HIRVEÄ HYPPÄYS.
Luolista selvisimme helposti, mutta kun saavuimme tuon suunnattoman suppilon kärkeen, alkoivat vaikeudet. Ensiksikin oli tavattoman työlästä päästä jyrkänteistä ylös ja toiseksi oli tietä melkein mahdoton löytää. Ellen olisi ollut niin varovainen alaslaskeutuessamme, että koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni näkemieni suurimpien kivilohkareiden omituiset ääriviivat, emme olisi milloinkaan päässeet tulivuoren sokkeloista, vaan olisimme viimein aikamme harhailtuamme nääntyneet sinne uupumuksesta ja epätoivosta. Eksyimmekin useasti ja kerran olimme suistua ammottavaan kuiluun tahi halkeamaan. Lamppujemme himmeässä valossa tunnustelin jokaista lohkaretta, olinko sen ennen nähnyt, ja tuo kiipeileminen synkässä hämärässä ja kuolonhiljaisuudessa kiveltä toiselle oli sanomattoman raskasta. Puhelimme tuskin ollenkaan, sillä sydämemme olivat niin surun raskauttamat, ettemme jaksaneet keskustella. Pyrimme vain tylsästi eteenpäin välistä putoillen ja kolhiintuen verille. Mutta me olimme niin lamaantuneet ja murheen murtamat, ettemme välittäneet mistään. Tunsimme vain velvollisuutemme olevan koettaa pelastaa henkemme miten parhaiten taisimme ja terveet luontaiset vaistommekin kiihoittivat meitä luonnollisesti yrittämään kaiken voitavamme. Noin neljä tuntia me harhailimme tietämättä missä olimme, ja lopulta minä aloin pelätä meidän eksyneen johonkin toiseen suppiloon. Luulin jo olevamme mennyttä kun äkkiä tunsin erään suuren omituisen muotoisen kallionlohkareen, jonka olimme sivuuttaneet alaslaskeutuessamme lähellä suppilon reunaa. Oli aivan sattuma, että huomasin kiven, sillä olimme jo sivuuttaneet sen tietä etsiessämme. Mutta pysähtyessäni hengähtämään minun mieleeni juolahti sen omituinen muoto ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, käännyin katsomaan sitä tarkemmin ja muistinkin heti, missä olin sen ennen nähnyt. Olimme pelastetut siitä pälkähästä.
Enemmittä vaikeuksitta me löysimme sitten nuo kiviportaat ja seisoimme pian kammiossa, jossa tuo vanha Noot-tietäjä oli elänyt ja kuollut.
Mutta nyt oli edessämme kaikista kamalin pulma, josta en tiennyt miten selviytyä. Muistettaneen, että Job oli silmittömässä pelossaan pudottanut laudan, jota myöten olimme päässeet kalliokannukselta tuolle keinuvalle kivelle.
Miten pääsisimme kuilun yli ilman lautaa? Tarjolla oli vain yksi keino — meidän täytyi koettaa hypätä yli, ellemme aikoneet nääntyä nälkään. Välimatka kiveltä kannukselle ei ollut niin ylettömän pitkä, luullakseni noin kaksitoista jalkaa vain, ja minä olen nähnyt Leon hyppäävän vaivatta yli kaksikymmentäkin opiskellessaan yliopistossani, mutta nyt olikin tilanne toinen. Kaksi lopen uupunutta miestä, joista toinen oli jo sivuuttanut neljännenkymmenennen ikävuotensa, keinuva kivi ponnistuslautana, josta piti hirmumyrskyn kaltaisessa tuulessa hypätä pohjattoman syvyyden yli parin jalan levyiselle vavahtelevalle kallionkielekkeelle! Olihan siinä jo kylliksi, Jumala paratkoon. Esitin asian Leolle, mutta hän sanoi vain, ettei siinä ollut mitään murehtimista. Kun kohtalomme oli kerran niin säälimätön, että meidän täytyi valita toinen tahi toinen paha, joko kuolla nälkään Nootin kammiossa tahi uskaltaa hypätä, niin hänen mielestään oli parempi yrittää hypätä. Ellei se onnistuisi, niin kuolisimmehan kuitenkin sukkelaan sen enempää kitumatta. Tähän ei ollut luonnollisesti mitään muistuttamista, mutta eräs seikka oli itsestään selvä. Me emme voineet ajatellakaan yrityksemme toimeenpanoa niin kauan kun oli pimeä, vaan meidän oli odotettava valonsädettä, joka halkaisisi kuin välähtävä miekka kuilun pimeyden auringon laskussa. Vuorokauden ajasta meillä ei ollut hämärintä aavistustakaan; tiesimme vain, että meillä oli käytettävänämme vain pari minuuttia auringon säteen ilmestyttyä, joten meidän oli oltava millä hetkellä hyvänsä valmiit kamalaan koetukseemme. Lampuistamme alkoi öljy loppua. Toinen olikin jo sammunut ja toisen himmenevässä valossa me kiireesti kapusimme ylös keinuvalle kivelle odottamaan tuota ratkaisevaa hetkeä.
Samassa lamppu sammuikin.
Tilanteemme oli nyt huomattavasti erilainen. Alhaalla, Nootin pienessä kammiossa, olimme kuulleet tuulen ulvovan yläpuolellamme, mutta nyt, keinuvalla kivellä suullamme maatessamme, me saimme täysin tuta tuulenpuuskien kaameata raivoa. Joka taholta ne hyökkäsivät kiukkuisesti meidän kimppuumme ja ulvoivat kuilun seinämissä ja sokkeloissa kuin tuhannet kadotetut sielut. Tunti toisensa jälkeen kului meidän maatessamme kivellä niin masentuneina ja järkytettyinä, etten koetakaan sitä kuvailla. Kuuntelimme myrskyn ulvontaa tässä infernossa, kuilun yli meitä kohti ojentuvan kannuksen aiheuttamaa matalampaa aliääntä, kun tuulenpuuskat taittuivat siihen, ja minä vannon, ettei maailmassa ole uneksittu unta tahi hurjimmassa romaanissakaan kuvattu seikkailua, jota voisi verrata tilanteeseemme tuossa kamalassa paikassa. Synkässä pimeydessä me pysyttelimme kynsin hampain tuolla kiikkuvalla kivellä kuin haaksirikkoiset vaapperassa veneessä kaikkien hornanhenkien ulvoessa ympärillämme. Onneksi ei ilma ollut kylmä, sillä muutoin me olisimme menehtyneet. Tuuli oli melkein liiankin lämmin. Maatessamme siinä kivellä kuunnellen tuulen ulvontaa tapahtui jotakin niin ihmeellistä ja omituista, että se jos mikään oli omansa järkyttämään jo ennestäänkin äärimmilleen kiihoittuneita hermojamme. Ja tapaus oli luonnollisesti vain sattuman oikku.