"Poikaseni", sanoin minä vihdoin, "tänne emme voi jäädä tahi meidän käy samoin kuin noiden molempien", ja minä osoitin valkoisella mekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää ruumista. "On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla lamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!" ja kauhusta vapisevin sormin minä avasin toisen lampun — se oli aivan tyhjä.
"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt", sanoi Leo välinpitämättömästi.
Mainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään myöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki kuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan lähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista rataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina sama.
"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy", sanoi Leo, "emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa."
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan paluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina ihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan se häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen vaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni. Olen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on toistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu. Mahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla sen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän olleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo yliluonnollinen näky.
Liekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta ennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme Jobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten uskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla ikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme halunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista tummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka ovat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä Ayeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.
"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä", sanoi hän käheästi, "ja vannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä, unhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten eläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme pääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin, niin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin minua odotit."
"Niin", ajattelin minä, "jos hän on palatessaan entisensä kaltainen, mutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt on? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?"
Sitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän lähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka yksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella mekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman viisain, suloisin ja ihmeellisin olento — naiseksi minä voin häntä tuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa täällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa — minun on vaikea lausua tuota sanaa — ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan ja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli suurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus ja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.
Entä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli hänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli omituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki myös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia tulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme viereen!