En tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia. Herätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän tulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri kieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo ja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä näin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin värisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha, kaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli siis totta — näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa unta, kuten olin jo alkanut toivoa.
Mikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko elämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän asemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli oli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka tuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi, joutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa, hävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis, jonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui nyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan joutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan hirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen leimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä ihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta vuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.
Voiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut? Olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut siihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus. Elävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja kuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta rakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis ja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko maailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia lakeja vastaan — ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa, mikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä mietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin toverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa nähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin otin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla hän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta, ja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme kaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken kaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.
Menin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet selälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi surullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin heti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä viimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään järkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä lopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.
Tämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme musertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt enää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus oli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen ja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti "vai niin" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys ei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä Leo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee häntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät voineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu, raastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.
Aloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni onnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin kuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä näin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme muistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan ruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivat harmaat ja muuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta.
"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?" kysyi hän ontosti, kun hänen päänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.
"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos", vastasin minä, "ellet aio koetella tuon voimaa", ja minä viittasin liekkiin, joka oli jälleen ilmestynyt näkyviin.
"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut", vastasi hän hymähtäen. "Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken tämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään olisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki voisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut kuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä odottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua uskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani — toivon sen tapahtuvan hyvinkin pian — ja lähden sitten etsimään häntä sieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi kerran ilmestyy, jos mielesi tekee."
Mutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut olemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani oli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi kumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan esimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka tuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti voineet tietää ja ymmärtää.