Heti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo — askel oli laahustava — ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän. Katsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt? Käsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot — suuri Jumala! — hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä! Luulen Leon tehneen saman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.
"Mitä nyt, Kallikratekseni?" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen ollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut. "Mitä — mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät ole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano, Kallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti", ja tuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa — hirveätä — hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan.
"Katsokaa, katsokaa!" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen silmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen suustaan. "Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän muuttuu apinaksi!" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.
Job oli oikeassa — muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee käteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa — Ayesha kutistui kokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan ja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen ruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän tunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat nyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä Egyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä, ja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa sydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani tuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.
Hän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa suurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen muodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei ole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin kasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden vanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä kokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan joutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä kenen hyvänsä mielipuoleksi.
Vihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo jumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman suloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena kamalana kääpiönä — sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo, tokko hän olikaan sama olento!
Me näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä niin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan tuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti ympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen ja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään peitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän kuitenkin vielä kykeni.
"Kallikrates", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. "Älä unhota minua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani. Minä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä ihanampana. Sen minä vannon — usko minua, Kal—". Ääni oli alentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan hän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän kolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.
Hermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä huimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme tiedottomina maahan.
* * * * *