XII.
MITÄ ME NÄIMME.
Seurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin kokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.
Etäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha pudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan ja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet melkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa ja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan aaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin suloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain lainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena, ettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä ihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen norsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen Leon kaulaan.
"Oi, aarteeni", kuiskasi hän, "mahdatkohan milloinkaan täysin käsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?" ja suudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas oli leimahtava.
Hänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen liikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut rakkaimpansa.
Jyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian hirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten nuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat tulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat kätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn kirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen kietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä ja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä kuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä oli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa paikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki hyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa kiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen lumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan, joilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen kosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan silmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein elämän tultakin kirkkaammin.
Oi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan! Taivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe kirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän hymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet jäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran sellaisena.
Mutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen kasvonsa nopeasti muuttua — paljon nopeammin kuin kykenen kertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin kutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi, silmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin vaipui kokoon.
Hieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että tuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas häipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.