"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."
"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä, mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."
"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen. Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella, että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen naurettavaksi."
Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren aalloilla matkalla Zanzibariin.
IV.
TUULISPÄÄ.
Kuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen verraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset suojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia iltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut tutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta olen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren tyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät Afrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki pullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin laineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten. Useimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki on lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen arabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee yltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia] päässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva. Tuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää kohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan välissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä vaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen, että kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana häämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä kuuluviimme.
Peräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo yhden ainoan sanan: — "Simba (leijona)!"
Nousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu pitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja ytimiin saakka.
"Huomenna kello kymmenen", sanoin minä, "saavumme tuon salaperäisen, ihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa metsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on hyvin todennäköistä."