"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta", sanoi Leo naurahtaen ja ottaen piipun suustansa.
"Lorua", vastasin minä. "Sinähän koettelit eilen illalla arabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä hän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt kauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran käynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut puhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?"
"Ei", vastasi Leo. "Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti rannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä suot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja kaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan on suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse."
"Kyllä", sanoin minä. "Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria. Näethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde yksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta kunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen kummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt miten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä, mutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain todelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni."
"Kas niin, setä Horace", sanoi Leo. "Minä ainakin aion yrittää päästä niin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa! Mikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa kohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme."
"Menepäs kysymään peränpitäjältä", sanoin minä.
Hän nousi, venytteli hiukan käsiään ja meni. Hetkisen kuluttua hän palasi.
"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään, mutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa."
Samassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen ruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina siitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.
"Luvallanne, herra", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta aurinkokypäriään. "Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat, arkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan perässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan. Minä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi kuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia. Otaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden ja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä silloin neuvoksi tulisi?"