Näin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme suuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat peloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi kauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta pamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia ja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät ensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan varma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa. Leo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia rettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme myöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen liejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin kesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen, jolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten lisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen terävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista samanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin merkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen "yksisarvinen hanhi".
Keskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin sietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia kiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan ja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla puhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien puiden varjoon, — luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme siellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen auringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan joessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme tuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri irroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen antilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo näki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta janoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista kohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova setteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä ja tartuin samalla omaani.
"Annahan pamahtaa", kuiskasin minä, "mutta muistakin, ettet ammu harhaan."
"Harhaan!" toisti hän ylenkatseellisesti; "en voisi ampua tuosta ohi, vaikka koettaisinkin."
Hän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin, joka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli joen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten, pienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon poikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle juomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli hyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en milloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa ilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja vasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän, yksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia ja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden välähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja edessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä näytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan suussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen kehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien usvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa majaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään, kultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena. Tunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa englantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän koskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa tuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna seisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.
Pamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo ampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana. Oli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin nuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin. Kautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. "Taisinpa lyödä sinut laudalta, Leo poikaseni", sanoin minä koettaen kaikin voimin hillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen metsämiehen väkisinkin vallata.
"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään", murisi Leo, mutta samassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä ilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. "Anna minulle anteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua. Ammuit todellakin mestarilaukauksen."
Me hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan hengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä minuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme paraita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin olimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme soutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen päivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen päässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet, löytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi pelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme välttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme lyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä. Syötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan, mutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi kiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia ja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen nähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo tahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset kaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget luoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne inisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan hulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän entistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein kokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat lämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta huokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin. Siinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme kynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen, johon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa meidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.
"Olipa onni", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, "ettemme majoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?" (Leo puhutteli minua välistä näinkin sopimattomasti.) "Katsohan tuota riivatun moskiittoa, kun kerkesi jo nipistää nenästäni", huudahti hän samassa ja kiskaisi peitteen silmilleen.
Hiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja välittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua, sillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.