"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin hiukan perää, setä Horace", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin salaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä salaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.
"Afrikan kaltainen maa", sanoin minä, "on varmaankin täynnä kauan sitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen muistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen ikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut levitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten ja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden, alemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen sivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän todellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin noista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka."
"Aivan niin", sanoi Leo, "mutta ethän ole ennen näin puhunut."
"Mihinkäs nyt ryhdymme?" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen muistutustaan.
Kun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja katselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti ulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi kätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät taivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen vihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.
"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää", sanoin minä kolmelle kumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa. "Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea", jatkoin viitaten suolle, "ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen."
"Mikään ei ole selvempää, herra", sanoi Job.
"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa päästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin satamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi sitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia kohtaloita."
"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä", sanoi Leo päättäväisen piirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, "mutta minä puolestani aion matkata jokea ylös."
Jobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät, ja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: "Allah, Allah", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani huomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä, niin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen minä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo suunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet uteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta siitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi. Kiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme tavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis aloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi navakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika vauhtia. —