Jokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä, vaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat olivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien suut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin, mutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti matalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi epäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin veneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin suotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä minuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti myötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin. Aurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti vähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama pieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat hyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain krokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä suoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa maata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua olimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli leveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista kukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me riisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä olleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme aamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme varanneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren tyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä ennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian ajalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella nautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei kukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä seikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme. Olihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski kahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan välitä.
Kun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme kuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän levyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli joki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka ulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin kaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa ja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta päättäen ihmiskäden tekemä.
"Tässä on muinoin ollut suuri lastauspaikka", sanoi Leo opettavaisesti.
"Mitä joutavia", sanoin minä. "Kuka olisi ollut kyllin typerä rakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden keskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes varmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?"
"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat joskus olleet korkeammallakin sivistysasteella", sanoi hän kuivasti ja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. "Katsopas tuonne", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli juurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun, jonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. "Eikös siellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen näköistä."
"Mitä joutavia", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa, joka oli paljastunut puun kaatuessa.
"Mitäs tästä sanot?" kysyi hän.
Tällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun maan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu toisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli niin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun esineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää maata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa läpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut aivan sanattomaksi.
"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty suuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?" kysyi Leo riemuitsevasti hymyillen.
Koetin jälleen sanoa "mitä joutavia", mutta sanat takertuivat kurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina aikoina oli aluksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä kivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan ainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli hautautunut takana olevan suon alle.