"Halloo!" huudahti hän. "Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen aivan jäykistynyt — otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta — mutta missä on laivamme?"
"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi", vastasin minä. "Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me neljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma." Jobin hakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle juurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.
"Suuri Jumala!" sanoi hän hiljaa, "onpa omituista ajatella, että juuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta."
Samassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo kulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa jäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti lämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet läpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.
"No, mutta", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen pohjalle, "tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan. Siinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare!"
"Niin", sanoin minä, "siinähän tuo näkyy olevan."
"Siispä on koko kertomuskin tosi", vastasi hän.
"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi", vastasin tähän. "Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen. Onko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja jos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä mitään."
Leo hymyili sääliväisesti: "Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä, setä Horacei", sanoi hän. "Ken elää, se näkee."
"Aivan niin", vastasin minä. "Ehkä huomaat, että olemme erään joen läheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli. Otapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö sieltä sopivan maihinnousupaikan."