Kuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan ulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian, jonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä itäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa ja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään, kunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen vaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle mielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään rauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat koko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja sytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi auringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle valaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin käydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä soita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä juovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten ihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen ahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville että kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää tahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.
Näky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla tavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva aurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu. Varsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni. Tämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen kerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!
He olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät nyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan vaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä pelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme olemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset ihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin mietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat kuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.
Mutta ihmiselämähän on sellainen.
V.
ETIOOPPIALAISEN PÄÄ.
Aurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa ja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini vaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta kuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen huippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon väliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon, kunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon kirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen kärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli mahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin. Neekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä näkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio oli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä aikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja takaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi. Yhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa ja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina näyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki tuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa kuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön vakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen jättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun Egyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan unhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta veistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista lähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin tutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti olevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta, ja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun ajattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma, että tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt miten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi alituisesti näköään muuttelevan valtameren yli — siinä se oli enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin prinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli sen pirullisia kasvoja — ja siinä se on, minä olen varma, vielä kahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo kokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän näköisenä.
"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?" kysyin minä palvelijaltamme, joka istui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa ollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan näköistä päätä.
"Jumala meitä varjelkoon!" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan. "Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina kuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon."
Purskahdin nauruun ja nauruni herätti Leon.