Samassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin ja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä mereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen vaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen vaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina kuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä kohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli kuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.
"Käy peräsimeen, Mohammed!" huusin minä arabiankielellä. "Meidän täytyy koettaa päästä läpi." Samassa sieppasin airon ja viittasin Jobia tekemään samoin.
Mohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa ulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä lähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana nopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman tasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä saattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.
"Ohjaa tuonne, Mohammed, jos henkesi on sinulle rakas", huusin hänelle.
Hän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon kaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan vahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti hievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä näyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa veneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme varma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa. Mohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja katsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin leviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin käänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin Jobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin samalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme kuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja koettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät korvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin pähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät valkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran veneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta tahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa jälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme — seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja arabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon verrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää hammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.
Mutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat vain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla tyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja kirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen kallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi oli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti olevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet veneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi ilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle ja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä pyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän tekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli. Mutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan ja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita huoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin tälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.
Mutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin hitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku merivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että virta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).
Huudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen keskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas Jobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys ja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla pääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme vedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa läpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana — olimme niin uupuneet, ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme — hämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.
Virta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme vähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja keinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt ja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa kallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään nostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin, joka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme nimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen pakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja me kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää hiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta olla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä vaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja urheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job oli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei ollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.
Kuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan meren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme antaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä kaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli paikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon läheisyydessä.