"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen", huusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen huutonsa kuulosti kuiskaukselta.
Minä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin jäänyt eloon häntä suremaan.
"Olkaa varuillanne", huusi Job. "Nyt tulee toinen."
Käännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti. Melkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin lumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien myrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä heikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman esineen — jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto saavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun siihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja — Jumala siunatkoon sitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi — niin se nousi veden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden pauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti. Ojensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui jonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin ruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino melkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt kahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni tahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät seisomaan polvia myöten veteen.
"Ammentakaa, ammentakaa!" karjui Job käyden heti työhön käsiksi.
Mutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa sattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen kasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja joka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.
Pelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet minulle suoraan kuoleman kidasta.
"Ammentakaa, ammentakaa!" huusi Job, "tahi me hukumme."
Sain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa oli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme edestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme sinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä vaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä huolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget, sillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului minuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä aallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene oli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean pauhinan.
Suuri Jumala! Me lähenimme rannan salakareihin murtuvia raivoisia tyrskyjä.