Otaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja järkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me olimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.
Kun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä vahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin kuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin rauhallisesti.
VI.
ERÄS MUINAINEN KRISTILLINEN TAPA.
Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa, että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!
Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina, jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä, jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen, johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset lumpeen kukat.
Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi. Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä, joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.
Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava, joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa. Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan. Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös, täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.
"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin", sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan kolkkaan.
Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa, vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä, mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.