"Ovat."
"Tuokaa siis tänne se, joka on heille varattu, ja ottakaa mukaanne kaikki mitä on siinä, joka liikkuu veden päällä."
Hän oli tuskin lopettanut, kun miehiä kiiruhti esiin kantaen olkapäällään kantotuoleja. Yhtä tuolia kantoi neljä miestä ja jokaista tuolia varten oli kaksi varakantajaa. Saimme heti käskyn nousta kukin tuoliinsa.
"Olipa siunattu asia, että saamme vielä kerran näin mukavasti matkustaa", sanoi Leo. "Matkamme Afrikassa onkin ollut tähän saakka hirmuista raatamista."
Kaikissa vaikeuksissakin huomaa Leo aina jonkun huvittavankin puolen.
Koska apua ei ollut mistään saatavissa ja toiset olivat jo kiivenneet paikoilleen, näin minäkin parhaaksi totella käskyä ja huomasin tuolini olevan hyvinkin mukavan. Kuten myöhemmin näin, oli se laitettu eräänlaisesta kasvikuiduista kudotusta kankaasta, joka oli niin kimmoista, että se antoi myöten ruumiini pienimmällekin heilahdukselle, ja päätä ja niskaa varten oli laitettu mukavat nojat.
Olin tuskin päässyt istumaan, kun kantajat lähtivät liikkeelle laulaen jotakin yksitoikkoista säveltä. Noin puoli tuntia lojuin aivan hiljaa mietiskellen tätä ihmeellistä tapausta. Tokkohan Cambridgen kivettyneet ja yliopiston suojissa homehtuneet ystäväni uskoisivat minua, jos voisin yhtäkkiä lennättää itseni heidän keskellensä ja kertoa seikkailuni. Sanoin kivettyneet ja homehtuneet ystäväni. Älköön kukaan luulko noissa sanoissa piilevän mitään solvausta, sillä minä käytin niitä vain sentähden, että mielestäni kaikki, jotka valitsevat elämäntyökseen tieteiden palveluksen, vähitellen ikäänkuin kivettyvät ja homehtuvat. Työn laatu on jo itsessään sellainen, sillä se vaatii tekijältään täydellisen ja ehdottoman antaumuksen ja muiden harrastuksien syrjäyttämisen. Olin itse jo hyvällä alulla, mutta viime aikoina on näköpiirini suuresti laajentunut. No niin, minä loikoilin ja ihmettelin ihmettelemästä päästyänikin, miten kumman lailla tämä kaikki mahtaa päättyä, kunnes vihdoin ajatukseni hämärtyivät ja minä nukahdin.
Herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla. Olin luultavasti nukkunut seitsemän tahi kahdeksan tuntia yhtä mittaa, sillä olin ollut kuolemaan saakka uupunut. Haaksirikon edellisenä yönä olin viimeksi oikein levännyt. Olimme vielä matkalla ja nopeudesta päättäen kuljimme noin neljä penikulmaa tunnissa. Kurkistin kantotuolia peittävien verhojen raosta ja huomasin suureksi ilokseni, että olimme vihdoinkin päässeet noilta loppumattomilta näyttäviltä soilta. Nyt matkasimme kauniiden mehevää ruohoa kasvavien tasankojen poikki kaukana siintävää pyöreää kukkulaa kohti. En tiedä, oliko tuo kukkula sama, jonka olimme nähneet kanavan suulta, enkä ole myöskään myöhemminkään saanut asiaa selville, sillä nämä miehet eivät olleet halukkaita vastaamaan sen tapaisiin kysymyksiin, kuten sittemmin huomasin. Sitten katsahdin miehiin, jotka kantoivat minua. He olivat kaikki erinomaisen kaunisvartaloisia ja mikäli huomasin ei yksikään ollut pituudeltaan alle kuuden jalan. Ihon väri oli kellertävä ja heidän näkönsä muistutti yleensä hyvin paljon Itä-Afrikan somaleita, vaikka heidän tukkansa ei ollutkaan kihara, vaan valui sileänä hartioille. Heidän kasvonpiirteensä olivat ylimalkaan hyvin terävät, ja monella harvinaisen kauniitkin. Nenä oli kyömy ja hyvin kaunismuotoinen ja hampaat olivat kaikilla säännölliset ja valkoiset. Mutta kauneudestaan huolimatta en luule milloinkaan nähneeni julmempia ja pirullisempia kasvoja. Minä aivan oudoksuin niissä kuvastuvaa säälimätöntä ja synkkää julmuutta, joka häikäilemättömyydessään oli kerrassaan ennenkuulumaton.
Toiseksi minua hämmästytti se, etten milloinkaan nähnyt heidän hymyilevän. Välistä he lauloivat tuota yksitoikkoista säveltä, josta olen puhunut, mutta kun he eivät laulaneet, olivat he aivan ääneti eikä nauru tahi hymy milloinkaan kirkastanut heidän synkkiä ja pirullisia piirteitään. Mitähän rotua nämä ihmiset mahtoivat olla? He puhuivat murteellista arabiankieltä, mutta eivät olleet arabialaisia; siitä minä olin varma. He olivat liian tummia. Jostakin selittämättömästä syystä valtasi minut heitä katsellessani kummallinen kammo, jota melkein häpesin. Siinä vielä mietiskellessäni ilmestyi toinen kantotuoli sivulleni. Sen suojaverhot oli vedetty sivulle ja siinä istui vanha, valkeahkoon väljään kauhtanaan puettu mies. Olin heti varma, että hän oli tuo sama kookas käskevän näköinen olento, joka oli seisonut rannalla ja jota toiset sanoivat "isäksi". Tuo kookas vanhus oli todellakin kunnianarvoisan näköinen. Tuuhea, lumivalkoinen parta aaltoili rinnalle ja oli niin pitkä, että se heilahteli kantotuolin ulkopuolellekin; nenä oli kyömy, jonka yläpuolella välähteli käärmemäisen terävä silmäpari ja kasvojen nerokkaan ivallista ilmettä on mahdoton kuvata.
"Oletko valveilla, muukalainen?" kysyi hän syvällä ja matalalla äänellä.