"Olenpa niin, isäni", vastasin minä kohteliaasti, sillä olin varma, että vanhuksen myötätunnon saavuttamisesta minulla olisi paljon hyötyä.
Hän siveli muhkeata, kaunista partaansa ja hymyili.
"Maassa, josta sinä olet kotoisin, olkoonpa se nyt mikä hyvänsä, ja jossa kielemme näkyy olevan tunnettu, ymmärretään ainakin opettaa lapset kohteliaiksi, poikaseni. Mikä saattoi sinut tähän maahan, jota muukalaisen jalka on tuskin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana saastuttanut? Oletteko sinä ja kumppanisi elämäänne kyllästyneet?"
"Tulimme näkemään uusia ja ihmeellisiä asioita, sillä vanhoihin olemme kyllästyneet", vastasin minä rohkeasti. "Mereltä saavuimme rannikolle ja sieltä tänne tutkiaksemme tähän saakka tuntemattomia alueita. Me olemme urhoollista rotua, joka ei pelkää kuolemaa, ja meitä innostaa toivo saada todellakin tietää jotakin uutta ennenkuin kuolemme, kunnianarvoisa isä".
"Hm! Vai niin!" hymähti vanhus, "tuohan voi kyllä olla totta. Minä en tahdo väittää vastaan, sillä silloinhan julistaisin sinut valehtelijaksi, poikaseni. Oli miten oli, minä tahdon luvata, että 'Hän-jota-kaikkien-tulee-totella' on toiveesi täyttävä."
"Kuka on 'Hän-jota-täytyy-totella?" kysyin minä.
Vanhus katsahti kantajiin ja hymyili tavalla, joka sai kaikki vereni syöksymään sydämeeni.
"Muukalainen poikaseni", sanoi hän sitten, "jos hän suvaitsee lainkaan nähdä sinut lihassa, niin saat varmaankin hyvin pian tietää enemmänkin kuin kylliksi."
"Lihassa?" huudahdin minä. "Mitä mahtanee isäni sillä tarkoittaa?"
Mutta vanhus naurahti vain kaameasti eikä vastannut.