"Mikä on isäni kansan nimi?" kysyin minä.
"Kansani on nimeltään Amahagger (Kalliokansa)."
"Rohkeneeko muukalainen poikasi kysyä, mikä on isäni nimi?"
"Minä olen Billali."
"Ja minne olemme nyt matkalla, isäni?"
"Sen saat kyllä aikanaan tietää", sanoi hän ja viittasi kantajilleen, jotka kiiruhtivat juosten eteenpäin, kunnes he saavuttivat kantotuolin, jossa Job lepäsi (huolettomasti riiputtaen toista jalkaansa laidan yli). Mutta hän ei päässyt selvästikään Jobin kanssa keskustelun alkuunkaan, sillä näin hänen kantajainsa kiiruhtavan melkein heti Leon luokse.
Yksin jäätyäni annoin kantotuolin suloisen heilumisen tuudittaa itseni jälleen unen helmoihin, sillä mitään erikoista ei sattunut, ja olin hirveän väsynyt. Herätessäni huomasin kulkevamme ahtaassa solassa omituisten, äkkijyrkkien laavamuodostumain välissä, joiden halkeamissa kasvoi kauniita puita ja kukkivia pensaita.
Äkkiarvaamatta tulimme jyrkkään käänteeseen ja eteeni avautui ihana näköala. Näin pyöreän tasangon, joka oli noin kuusi penikulmaa ympärimitaten ja aivan roomalaisen amfiteatterin näköinen. Reunat olivat korkeita pensaiden peittämiä kallioita ja areenaa vastaava tasainen keskusta oli mitä parhainta ja hedelmällisintä maata, jossa siellä täällä kasvoi mahtavia puita ja jonka läpi lukuisat, kirkkaat purot risteilivät. Suuria vuohi- ja nautakarjalaumoja kulki laitumella tällä tasangolla, mutta lampaita en nähnyt. Mietiskelin ja ihmettelin kauan, miten tämä kummallinen tasanko oli mahtanut syntyä, ja yhtäkkiä välähti mieleeni, että tämä oli jonkun ammoin sammuneen suunnattoman tulivuoren aukko, johon oli ensin muodostunut järvi, joka oli sitten jollakin selittämättömällä tavalla kuivanut ja maatunut. Minulla ei ole vähintäkään syytä nytkään epäillä tätä otaksumaani vääräksi, sillä olen myöhemmin nähnyt toisen, samanlaisen vanhan tulivuoren aukon, josta puhun joskus muulloin. Eräs seikka hämmästytti minua kuitenkin sangen suuresti. Tasangolla näin paljon ihmisiä, jotka olivat karjaa paimentamassa, mutta en nähnyt missään ihmisasumuksia. Missä he mahtoivat asua? Asia selveni kuitenkin pian. Kun oli kuljettu noin puoli penikulmaa tasangon laidassa olevaa tietä myöten, pysähdyttiin. Nähtyäni "isä" Billalin nousevan kantotuolistaan, seurasin hänen esimerkkiään, minkä myös Job ja Leokin tekivät. Ensimmäiseksi osui katseeni arabialaiseen kumppaniimme, Mohammed raukkaan, joka makasi pitkänään maassa uupumuksesta menehtymäisillään. Oli selvää, ettei hän ollut saanut matkustaa mukavasti kantotuolissa, vaan hänet oli pakotettu juoksemaan koko matkan. Hän oli nyt, kuten sanoin, aivan menehtymäisillään, sillä hän oli ollut jo veneestä lähtiessämmekin kuolemaan saakka väsynyt.
Katsellessamme ympärillemme huomasimme, että olimme pysähtyneet jonkinlaiselle korokkeelle, joka oli suureen luolaan johtavan käytävän suulla ja johon oli tuotu kaikki valaanpyyntiveneessämme olleet tavaramme, airot ja purjekin. Miehet, jotka olivat olleet meitä saattamassa, seisoivat ryhmässä luolan seinustalla ja heidän luonaan näin muitakin miehiä. He olivat kaikki kookkaita ja kauniita. Toiset olivat väriltään melkein yhtä tummia kuin Mohammed ja toiset keltaisia kuin kiinalaiset. Heidänkin ainoa ruumiinverhonsa oli vyötäisille kietaistu leopardin nahka ja jokaisella oli pitkä keihäs.
Luolassa oli muutamia naisiakin, joilla leopardin nahkan asemesta oli verhonaan pienen punaisen kauriin parkitusta nahkasta valmistettu lyhyen hameen tapainen. He olivat kaikki harvinaisen kauniita. Kasvojenpiirteet olivat säännölliset, silmät suuret ja tummat ja tukka tuuhea ja kiharainen. Muutamilla harvoilla oli kellertävä liinainen vaippa, samanlainen kuin Billalillakin, mutta se oli kuten myöhemmin saimme tietää enemmän arvon merkki kuin alastomuuden verho. Sitäpaitsi he eivät olleet niin synkän näköisiä kuin miehet, vaan hymyilivätkin joskus, vaikkakin harvoin. Heti maahan päästyämme he kokoontuivat ympärillemme ja tarkastelivat meitä tyynen uteliaasti. Leon muhkea vartalo ja kauniit kreikkalaiset piirteet kiinnittivät ilmeisesti heidän huomiotaan ja kun hän kohteliaasti kohotti heille hattuaan ja paljasti kiharan kullankellertävän tukkansa, kuului joukosta yleinen ihastuksen mutina. Mutta siinä ei ollut kaikki, sillä tarkasteltuaan häntä hetkisen arvostelevasti kiireestä kantapäähän astui joukon kaunein tyttö, jolla oli kellertävä vaippa yllään ja tummanruskea tukka, Leon eteen ja kietoi hellävaroin kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen huuliaan.