Yö kului yleensä rauhallisesti. Minä näin vain hirvittävän unen, että minut haudattiin elävältä, mutta omituinen ympäristöni oli varmasti johtanut mieleeni tuon ajatuksen kun nukahdin. Kaikuva torventoitotus herätti meidät päivänkoitteessa ja mentyäni ulos huomasin solakan amahagger-nuorukaisen puhaltavan tätä tarkoitusta varten elefantin torahampaasta tehtyä torvea.
Noudatimme kehoitusta ja menimme purolle peseytymään, minkä jälkeen meille tuotiin aamiainen. Parhaillaan syödessämme lähestyi meitä eräs jotensakin kaunis nainen ja suuteli Jobia kaikkien nähden. Tilanne oli hullunkurisin mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi milloinkaan unhottaa kunnianarvoisan Jobimme kauhua ja säikähdystä. Hän oli kuten minäkin hieman naisvihaaja — minkä luulen johtuneen siitä, että hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta — ja hänen kasvoillaan kuvastuvia sekavia ja tuskallisia tunteita ei voi sanoin kuvata. Hän oli aivan kauhuissaan, kun häntä kaikista vastusteluistaan huolimatta syleiltiin ja suudeltiin aivan julkisesti, mutta kun tämä lisäksi tapahtui hänen herransa ja isäntänsä läsnäollessa, joutui hän aivan suunniltaan. Hän hypähti ylös ja tyrkkäsi tungettelijan, noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen, jotensakin miellyttävän naisen luotaan.
"Enpä ole mokomaa ennen nähnyt", läähätti hän, mutta nainen, joka nähtävästi luuli vain ujouden häntä vaivaavan, suuteli häntä uudelleen.
"Mene tiehesi! Etkös kuule, senkin lutka, tahi minä…" karjui Job, heiluttaen uhkaavasti puista lusikkaansa naisen silmäin edessä. "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, mutta minä vannon, etten ole milloinkaan antanut hänelle vähintäkään aihetta käyttäytyä näin häpeämättömästi. Voi hyvä isä, nyt hän tulee taas. Älkää päästäkö häntä, herra Holly, minä rukoilen, älkää päästäkö häntä! Tätä minä en voi sietää, kuuletteko, en voi! Minulle ei ole milloinkaan sattunut tällaista, hyvät herrat, ei milloinkaan. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta, hyvät herrat, ja minä…" Samassa hän vaikeni ja syöksyi pakoon minkä jaloista pääsi ja suureksi ihmeekseni minä näin amahaggerienkin kerran nauravan. Mutta nainen ei nauranut. Hän näytti päinvastoin olevan aivan pakahtumaisillaan raivosta, jota toisten naisten iva ja pilkka vain kiihoittivat. Hän seisoi paikallaan vihasta puhkuen ja vavisten ja katsellessani häntä minä toivoin, että Job olisi ollut hieman kohteliaampi, sillä aavistin hänen ihailtavan mielenlujuutensa saattaneen henkemme vaaraan. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin saimme nähdä minun olleen oikeassa.
Kun nainen oli mennyt matkaansa, palasi Job luoksemme hyvin hermostuneessa mielentilassa ja katseli epäluuloisesti jokaista naista, joka tuli hänen lähelleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja selitin isäntäväellemme, että Job oli nainut mies, mutta avioliitto oli ollut hyvin onneton, minkä vuoksi hän oli tullut mukaamme tälle uhkarohkealle retkelle murheensa unhottaakseen. Jo naisten pelkkä läsnäolo täytti hänen sydämensä kauhulla. Selitystäni kuunneltiin uhkaavan äänettömyyden vallitessa ja oli ilmeistä, että palvelijamme käytöstä pidettiin koko perhekunnan kunnian loukkauksena. Sanasodassa, joka sittemmin seurasi vaimoväen keskuudessa piti Jobin ihailijatar mainiosti puolensa aivan sivistyneempien sisartensa lailla.
Syötyämme aamiaisen me lähdimme katsomaan amahaggerien karjanhoitoa ja maanviljelystä. Karjaa oli kahdenlaista. Suurikokoiset, sarvettomat lehmät, jotka olivat laihoja ja kulmikkaita, lypsivät paljon ja hyvää maitoa, mutta toinen rotu, joka oli sangen pientä ja lihavaa, sopi mainiosti teuraskarjaksi. Vaikka näiden sarvet kiertyivät eteenpäin niin jyrkästi, että muutamilta oli täytynyt ne katkaista estääkseen niitä tunkemasta silmiin, muistuttivat nämä pienet lehmät paljon Norfolkin punertavaa rotua. Vuohet olivat pitkävillaisia ja niitä pidettiin vain muonituksen takia. Minä en ainakaan nähnyt niitä milloinkaan lypsettävän. Amahaggerien maanviljelys on äärimmäisen alkuperäistä, sillä kaikki siihen kuuluvat työt suoritettiin jonkinlaisella rautaisella lapiolla; amahaggerit näkyivät tuntevan raudan ja osasivat takoa siitä tarvekaluja. Heidän lapionsa on aivan suuren keihään kärjen näköinen ja sen ylälaita on pyöreä, joten sitä ei voi jalalla painaa maahan. Sillä työskenteleminen on siten sangen vaivalloista. Miehet suorittavat kaiken työn, johon naisten ei tarvitse ottaa ollenkaan osaa, ja kuten jo ennemmin olen huomauttanut, ovat amahagger-naiset kaikissa kohdin täysin valvoneet etujaan. Useimpien villikansojen keskuudessa, on tämä asia päinvastoin.
Oli sangen vaikeaa saada vähintäkään selvyyttä tämän merkillisen kansan alkuperästä ja tavoista, sillä näistä seikoista en onnistunut saamaan pienintäkään keskustelua käyntiin. Mutta ajan kuluessa — ensimmäiset neljä päivää kuluivat mitään mainittavampaa tapahtumatta — Leon ystävätär Ustane, joka sivumennen sanoen seurasi nuorukaista kaikkialle kuin varjo, kertoi meille yhtä ja toista. Lähellä paikkaa, jossa "Hän-jota-täytyy-totella" asui, oli suuria raunioita ja pylväskäytäviä. Oppineiden miesten sanojen mukaan oli siellä muinoin ollut mahtava Kôr-niminen kaupunki, jonka asukkaista amahaggerien sanottiin polveutuvan. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä noiden raunioiden lähelle, sillä ne olivat pahojen henkien asuinsijoja; niitä katseltiin vain etempää. Hän oli kuullut samanlaisia raunioita olevan kaikkialla, missä vain oli vuoria noiden äärettömien soiden keskellä. Sama kansa, joka muinaisuudessa oli rakentanut nuo suuret kaupungit, oli ehkä louhinut nämäkin luolat, joissa hänen kansansa nyt asusti. Heillä itsellään ei ollut kirjoitettuja lakeja, vaan ainoastaan perinnäistapoja, joita kuitenkin täytyi noudattaa yhtä ehdottomasti kuin lakeja konsanaan. Jos joku rikkoi niitä vastaan, niin perhekunnan "isä" tuomitsi rikollisen heti kuolemaan. Kysyin, miten tuomion täytäntöönpano tapahtui, mutta Ustane hymyili vain ja sanoi, että minä ehkä piankin saisin nähdä tuon toimituksen.
Heillä oli kuningatarkin. "Hän-jota-täytyy-totella" oli heidän kuningattarensa, mutta hän näyttäytyi vain aniharvoin, ehkä kerran tahi kaksi kolmen vuoden kuluessa tuomitessaan rikollisia, jolloin hän oli verhoutunut tiheään huntuun, niin ettei kukaan voinut nähdä hänen kasvojaan. Hänen palvelijansa olivat kuuromykkiä, niin että he eivät voineet kertoa mitään, mutta yleensä sanottiin kuningattaren olevan sanomattoman kauniin ja kaikkia naisia ihanamman. Huhu kertoi hänen olevan kuolemattoman ja voimallaan hallitsevan koko maailmaa, mutta Ustane ei tiennyt miten asian laita oikein mahtoi olla. Hän puolestaan uskoi asian olevan niin, että kuningatar otti itselleen miehen toisensa jälkeen, kunnes hänelle syntyi tyttölapsi, jolloin isä, jota ei kukaan enää ollut milloinkaan nähnyt, luultavasti heti surmattiin. Kun äiti kuoli ja haudattiin Korin pohjattomiin luoliin, niin tyttö, joka oli sillä aikaa kasvanut suureksi, astui heti äitinsä paikalle. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti sanoa, miten asia oikein oli. Yksi seikka oli kuitenkin varma. Kuningattaren käskyjä toteltiin ehdottomasti ja joka toisin menetteli, joutui heti kuoleman omaksi. Kuningattarella oli suojelusvahti, mutta ei armeijaa, ja tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.
Tiedustelin, kuinka laaja amahaggerien maa mahtoi olla ja kuinka paljon heitä suunnilleen oli. Ustane vastasi, että samanlaisia perhekuntia, jonka huostassa me nyt olimme, oli hänen tietääkseen kymmenen, kuningattaren suurta perhekuntaa lukuunottamatta, ja jokainen perhekunta asusti erillään kukin vuoristossaan, joita oli siellä ja täällä soiden keskellä. Soiden poikki pääsi vain harvoja ja salaisia teitä myöten, jotka olivat vain muutamien perhekunnan jäsenten tiedossa. Perhekunnat sotivat usein keskenään, kunnes "Hän-jota-täytyy-totella" lähetti sanan, että sota oli lopetettava, jolloin se heti loppuikin. Sodat ja kuume, jonka he saivat soiden poikki matkatessaan, estivät kansan liiaksi lisääntymästä. Kerran oli tapahtunut, että suuri vihollisarmeija oli hyökännyt maahan suuren virran suunnalta (tarkoittaa luultavasti Zambesi-jokea), mutta oli tuhoutunut soihin viimeiseen mieheen. Eräänä yönä oli vihollinen nimittäin nähnyt suuria tulia edessäpäin ja luullen valojen näkyvän vastustajan leiristä oli lähtenyt etenemään niitä kohti, jolloin puolet joukosta hukkui ja toinen puoli nääntyi kuumeeseen ja nälkään. Iskuakaan ei isketty, mutta vihollisista ei päässyt yksikään kotimaahansa kertomaan miten onnettomasti heidän oli käynyt. Soiden poikki, sanoi hän, oli aivan mahdoton päästä, ellei tuntenut teitä. Mekään emme olisi milloinkaan päässeet näin kauas, ellei meitä olisi tuotu, lisäsi hän, ja minä uskon hänen olleen aivan oikeassa.
Nämä ja paljon muutakin Ustane kertoi meille noiden neljän päivän kuluessa, joiden mentyä meidän seikkailumme vasta todenteolla alkoivatkin. Kuten arvattaneenkin antoi kuulemamme meille paljon ajattelemisen aihetta ja oli sangen merkillistä, että kaikki soveltui omituisen hyvin ruudunpalasen kummalliseen kertomukseen. Kävi ilmi, että maata hallitsi eräs salaperäinen kuningatar, josta huhu tiesi kertoa hirvittäviä kertomuksia ja jota yleensä mainittiin tuolla kummallisella ja salaperäisellä nimellä "Hän-jota-täytyy-totella". Minä en voinut keksiä mitään järjellistä selitystä eikä Leokaan, vaikka hän tietysti pilkkasi minua, kun olin itsepintaisesti nauranut koko jutulle ja sanonut sitä akkojen loruksi. Job ei yrittänytkään enää selitellä mitään; hän seurasi tahdottomasti tapahtumien sarjaa. Arabialainen Mohammed, jota kohdeltiin sangen hyvin, mutta jäätävän halveksivasti, eli, kuten minä huomasin, ainaisen pelon vallassa, enkä voinut oikein käsittää, mikä hänen silmittömän pelkonsa aiheutti. Päivät pääksytysten hän istui luolan johonkin loukkoon kyyristyneenä ja rukoili Allahia ja profeettaa suojelemaan häntä. Kun tiedustelin syytä hänen pelkoonsa, sanoi hän pelkäävänsä sentähden, että nämä luola-asukkaat eivät olleet ihmisiä, vaan pahoja henkiä ja koko maa oli noiduttu. Minun täytyy myöntää, että olen pari kertaa ollut taipuvainen uskomaan samaa. Billalin lähdöstä oli kulunut neljä päivää mitään mainittavampaa tapahtumatta, kunnes neljännen päivän iltana sattui jotakin. Me kolme sekä Ustane istuimme vähää ennen levolle menoa luolassa nuotion ympärillä, kun tuo nuori nainen, joka oli ajatuksiinsa vaipuneena tuijottanut tuleen, äkkiä nousi ja pani kätensä Leon kultakutreille. Vielä nytkin, kun suljen silmäni, näen hänen kauniin ja ylevän muotonsa, jota tulen punertava, häilyvä loimu valaisi, kun hän mietteistään havahduttuaan puhutteli Leoa jotensakin tähän tapaan: